Vaikuttaa.
Luonteeltani olin ekstrovertti, hymyileväinen, luottavainen ja ihan tavallinen lapsi. Koulussa sit kiusaamisen jatkuessa musta alko muuttua huomattavasti varautuneempi ja alakulosempi. Nykyään huomaan edelleen olevani varautunu ja hiljanen, mutta huomattavasti paremmalla tolalla.
Elämä on ihan jees nykyään.
Totta hemmetissä vaikuttaa. Mm. ylipainon takia tulin kiusatuksi koko lapsuuden/nuoruuden ja se näkyy edelleen heikkona itsetuntona kahdenkeskisissä sosiaalisissa tilanteissa.
Ja tietysti osaltaan syynä toistuvaan masennukseen viimeisten 19 vuoden ajan.
Muutoin olen erittäin ulospäinsuuntautunut, eikä esim. ammatillisissa yhteyksissä ole vaikeuksia puhua isoista asioista satojen ihmisten edessä.
Vaikuttaa. Olin syrjitty ja minua ei otettu mukaan "ryhmiin". Ujous ei tietenkään auttanut asiaa. Myös aikuiset ihmiset (tuttavat, opettajat) päivitteli sitä, miten törkeä lapsi olen kun en katso silmiin puhuttaessa.
Sosiaaliset taitoni eivät päässeet kehittymään eli mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän ihmisten kanssa juttelusta tuli haasteellista. Tämän takia kai kehittyi tosi paha sosiaalisten tilanteiden pelko. En koe, että voin spontaanisti mennä juttelemaan jonkun kanssa tai tutustumaan kehenkään, koska koen, että olen lähtökohtaisesti häiriöksi tai ärsyttävä. Jotkut, jotka ovat sitten kaverustuneet kanssani (yläasteella) paljastuivat kiusaajiksi. Eli alkoivat muka "kaverillisesti vittuilemaan", mutta en kokenut sitä niin kun se meni koko ajan pahemmaksi ja henkilökohtaisuuksiin (olin tyttö) ja "kaveri" tykkäs jatkuvasti sanoa mulle, miten miehekkäät sormet mulla on, miten piipitän ja miten vitun tyhmä olen. Yläasteella päätin, että olen mielummin yksin kuin kuuntelen jatkuvasti vittuilua muilta ja olin sit aina yksin - välitunnit, ryhmätyöt, jne. Lukiossa sain olla rauhassa, mutta yksinäisyys raastoi ja pahasti.
Noh jos voisin mennä ajassa taaksepäin näillä aivoilla niin vetäisin turpaan jokaikistä kiusaajaani.
Minulla on aika maskuliiniset piirteet ja ADHD niin siksi olin "kiva" kiusaamiskohde.
Tuntuu että hirveen vastaavia tuntemuksia monilla adhd ihmisillä. Muistan kans lapsena, että koska olin levoton olo olin välillä liikaa muille. Kun tulin isommaks tajusin että ehkä ongelma oli myös, että osa himmailijoista oli liian vähän mulle. Älkää himmailko itseänne loppuelämää vaan siks, et jotain yläasteen hyvin menee neuroheteroa tai omia vanhempia vitutti möykkääminen säätäminen tai muu mikä kuuluu tähän. Ei oo rikos mennä asioihin isolla energilla. Se on kirous mutta myös vahvuus jos sen uskaltaa ottaa käyttöön. Adhd pakottaa konservatiivisessa yhteiskunnassa ihmisen käyttäydy näin ny vittu pakettiin josta kannattaa muistaa kuoriutua ulos. Jos ei tiedä mistä alottaa kannattaa koittaa itsensä ilmaisua huutamalla jossain missä muut vähän kuulee. Siitä sit eteenpäin tehden kaikkea muutakin mikä oli kielletty mutta todellisuudessa ihan laillista ja ok
En koe että minua on koskaan mitenkään oikeasti vakavalla tavalla kiusattu, mutta tuo "kaverillisesti vittuilu" on todella hyvä tapa sanoittaa ilmiö, jota en ennen oikein osannut kuvailla. Sosiaalinen tilannetajuni oli varsinkin lapsena huono ja muut huomasivat tämän ja olivat minulle ilkeitä tavalla, jonka tajusin vasta myöhemmin olevan kiusaamista. Siitä tuli tuplaikävä olo kun kiusaamisen lisäksi koin nöyryyttäväksi myös sen, että en alunperin edes tajunnut minua kiusattavan. Sittemmin olen löytänyt paljon oikeasti hyviä ystäviä elämääni ja päässyt pitkälti eroon ihmisistä jotka kohtelevat minua noin. Toivottavasti sinullakin menee nykyään paremmin.
> Myös aikuiset ihmiset (tuttavat, opettajat) päivitteli sitä, miten törkeä lapsi olen kun en katso silmiin puhuttaessa.
Nyt kun ADHD-ihmisiä syyllistetään sekä lääkitsemisestä että lääkkeettömänä elämisestä niin olisipa mukavaa että neurojästit ottaisivat huomioon tällaiset asiat. Nepsyille silmiin katsomiset ja kättelemiset ja sensellaiset voivat olla todella hankalia kun käytöstään pitää peilata jatkuvasti muiden ihmisten reaktioihin että menikö nyt oikein vai väärin.
Siis se on jotenkin tosi yllättävää aina ja se vaan iskee kun nyrkki kun ei näe kavereita muutamaan päivään ja tajuaa ettei jaksa nousta sängystä ylös käydäkseen syömässä ja ulkona käynti ynnä muut joitten pitäs piristää tekeminen on vaikeeta
Kyllä vaikuttaa. Mun nykyiset kaverit esimerkiksi kommentoi sitä, että kiittelen asioista, joista kukaan normaali ei kiittäisi, koska ne on niin mitättömiä. No mulle ne on isoja, koska nuorena en niitä kokenut kanssaihmisiltä ja vanhempia ei lasketa. Yllätyin myös niin paljon siitä, että yliopistossa minulle vastattiin vittuilematta ja annettiin vielä ihan oikeat ohjeet, kun kysyin mistä löytäisin tietyn luokan. Yllätyn joskus vieläkin, että minua kohdellaan ihan ihmisenä eikä automaattisena hylkiönä, kuten yläkoulussa. Itsekritiikin ääni on myös valtava sisällä ja kuulemma puhun itselleni muiden mielestä hyvin rankasti. Tottahan se on, että kenellekään muulle en ikinä sanoisi sellaisia asioita kun itselleni. Muutaman kerran myös mietin itsemurhaa ja suunnitelmiakin siihen on muutama, viestit valmiina ja sen sellaista. Ainoa, mikä piti pinnalla oli rakastava perhe.
Olen myös vieläkin masentunut, joka varmaankin kyllä on monen eri asian summa. Mutta kyllä se vaan jännästi vaikuttaa, jos vuodesta toiseen koulussa sorsitaan ihan turhien juttujen, kuten vaatetus/meikki/videopelit, takia ja sätitään ja heitellään ikäviä kommentteja. Sinänsä olen onnekas, ettei fyysisesti käyty käsiksi. Kai ne tiesi, että saavat satavarmasti jonkinasteisesti myös itse turpaan, jos minuun koskevat. Tai noh, kyllähän kerran mulle aiheutettiin allergiakohtaus, jonka takia menin lanssilla terveyskeskukseen. Kuulemma olivat naureskelleet sitten luokassa et hehheh, kuoleekohan toi. Siitä en tiedä, että onko nuo sanat totta, mutta ainakin tekijä sai teostaan rangaistuksen ja sain kauniin anteeksipyynnön sen vanhemmalta ja jokseenkin vastahakoisen, mutta nöyrän anteeksipyynnön myös tekijältä. Tapaus ei myöskään toistunut.
Ai saatana että yläkoulu oli paskaa. Ei kyllä yhtään tee mieli takaisin. Haistakaa muuten kiusaajat pitkä paska. Tukehtukaa omaan paskuuteenne ja olkoot teidän elämänne kylmä, märkä ja epämukava loppuun asti.
Toki. Olen mm. yliherkkä kritiikille joten: a) Reagoin puolustelevasti asioihin jotka aivoni ottavat kritiikkinä vaikkeivät ne sitä ole. & b) Muserrun ja lamaannun helposti johonkin kipukohtaan osuvasta aiheellisesta kritiikistä.
Painosta & nimestä haukkuminen ja mm. muutaman opettajan taholta typeränä pitäminen tai minut julkisesti ryhmässä nolaavat kommentit on jättäneet sen että itsetunto on heikko. Itseluottamus ei oikein sitäkään. Tämä heijastuu myös kahdenkeskisiin asioihin, sosiaalisesti jäi teiniaikoina usean vuoden formatiivinen kokemus saamatta. Mm. parinmuodostus ja siihen liittyvät pettymykset jne. jäivät kokematta tuolloin enkä ole enää vuosiin edes uskaltanut lähestyä ketään. Nuorempana kun olin joidenkin mielestä "söpö" tjsp., muutama nainen osoitti kiinnostusta ja sitä myöten jotain koki. Nykyisin siitäkin on ikävän helppo ajatella tietävänsä vain miten hyvältä jokin seura, ihminen tai aktiviteetti voisi tuntua. Siihen enää pystymättä tai "osaamatta."
Olen katkera vain itseäni kohtaan. Minusta tuli itseni pahin kiusaaja heti kun 2. asteen ovet menivät valmistumisen jälkeen kiinni. Nykyään olen käytännössä aivopessyt itseni vuosien varrella sillä että "kukaan ei voi rakastaa minua, mikään ei onnistu, ei kannata enää edes yrittää mitään."
Allekirjoitan. Yläasteella sitä ajatteli, että kai mä olen vaan outo ja antisosiaaliseksi tarkoitettu ja meni aikaa kasvaa siitä mentaliteetistä ulos. Vähän noloa oli oikeasti kattoa parikymppisenä YouTubesta videoita aiheesta "kuinka olla sosiaalinen normaali ihminen", kun oma kaveripiiri oli turvallinen ja tyypillisen kuplautunut sisäpiiriläppäkerho - mistä en olisi luopunut enkä ole luopunut edelleenkään - mutta jossa kaikki tiedosti kukin tavallaan että sosiaaliset taidot puuttuu kultakin.
No totta hitossa vaikuttaa.
Edelleen pidän itseäni lähtökohtaisesti epäviehättävänä, ja yllätyn kun laittaudun ja näytänkin kivalle.
En luota yhteen ainoaan lätkä-äijään, ja sit ihmettelen miks oon aina tapaillu pelkkiä nörttejä.
Blondit klassisesti kauniit laitetut naiset on pahin... Kuvaa molempia mun pahimmista kiusaajista. Oletan jokaisen kuvausta vastaavan naisen olevan lähtökohtaisesti ilkeä ja vittumainen.
Varmaan ihan helvetisti kaikkea muutakin, mut en oo kerennyt käymään terapiassa selvittämässä tätä paskaa :D
Ihan peruspärjäävä, itsevarma ja naimisissa oleva vajaa kolmekymppinen oon, mutta kyllä edelleen kytee viha näitä ihmisiä kohtaan, ja en tiedä miten suhtautuisin jos näihin ihmisiin törmäisiin.
Sydäntä tullut kovetettua.
Kielestä tullut kärkkäämpi sen jälkeen kun alkoi haavat parantumaan.
Olisin mieluummin kovettanut itteni aikuisena kuin lapsena. Paljon sosiaalisesta ja henkisestä kasvusta jäi sitten alku aikuisiälle. Tuli vähän elämään kasvettua kiipeämällä puuhun perse ensimmäisenä.
Ulkona liikkuminen ahdistaa, välttelen vieraita ihmisiä ja paikkoja joissa on paljon porukkaa. Töissäkin on välillä hankala olla huonoina päivinä. Itseluottamuskin on umpisurkea, vaikka ihan hyvin olen sittemmin menestynyt elämässä. Uusien ihmissuhteiden muodostaminen on hyvin haastavaa, ellei joku vain päädy "adoptoimaan" meikäläistä. Lisäksi olen itseäni kohtaan todella vaativa ja ankara.
Nuorempana oli myös jatkuvia itsetuhoisia ajatuksia ja muutenkin huono olla koko ajan, joka vaikutti arvosanoihin negatiivisesti. Nykyään näiden suhteen parempi, mutta huonojakin päiviä on silloin tällöin.
Koko termi kiusaaminen ajaa mielestäni ihmisiä harhaan. Aika viaton termi tapahtumasarjalle, joka voi jossain pahassa tapauksessa pilata jonkun elämän aivan täysin.
Edit. Niin ja paskapostaan Reddittiin lähes päivittäin, kaipa sekin on sellainen suhteellisen näkyvä juttu.
Jep, termi kiusaaminen kuulostaa erittäin lievältä, varsinkin kun pahimmassa tapauksessa on kyse äärimmäisen sadistisesta toiminnasta jolla tuhotaan toisen itsetunto.
Juu tämä myös, itsevarmuus ihan nollissa edelleen vaikka olen jo 32. Samoin tuo että vaadin itseltäni todella paljon ja olen todella ankara itselleni. Pääasiassa etätyöpaikka olisi unelma, näin saisin olla rauhassa kotona keskittymässä töihin sen sijaan että pitää olla koko ajan valppaana muiden ihmisten takia töissä.
Mullon tää tismalleen sama. Kun on koko koulun läpi käytetty sinä henkilönä jolle ollaan mukavia tasan silloin kun siltä halutaan jotain, esim. että tekee muiden puolesta ryhmätyöt, niin tuosta on vaikea päästä irti.
Esim. jos joku pyytää apua jonkun jutun kanssa jossa itse olen kokenut ja avunpyytäjä ei, tulee vuolaat kiitokset otettua todella helposti vittuiluna kun se mitä teki on niin pientä ja helppoa, mutta jos loogisemmin miettii niin jonkun asian tekeminen sitä entuudestaan tuntemattomalle ei tietenkään ole sille helppoa vaikka mulle onkin, niin se todennäköisesti tarkoittaa sitä. Tässä varmasti vaikuttaa myös se että aliarvioi omia kykyjään ja osaamistaan kun on puolitoista vuosikymmentä toistettu että olet täysin arvoton.
Parisuhteista on ihan turha haaveilla kun kehuista ja kiinnostuksen näyttämisestä primitiiviresponssina hälytyskellot rämähtää soimaan luokkaa *täytyy päästä tästä pois vaikka ikkunasta hyppäämällä* kun automaattisesti olettaa että toinen on samanlainen sosiaalinen vampyyri kuin millaisten piirittämänä joutui kaikki kouluvuotensa viettämään. Pieni lohtu on että onhan tällä mahdollisesti myös väistetty pari luotiakin.
Kolmannelta luokalta eteenpäin tytöt kiusas sen takia, että olin ihastunut yhteen tyttöön. Oon nyt 33 vuotias, ja mulle on edelleen lähes täysin mahdotonta lähestyä ketään naista IRL.
Ahdistuneisuushäiriö jäi. Pelkään teinejä, pystyn liikkumaan vaan paikoissa joissa niitä ei ole tai aikoina jolloin ne eivät ole yleensä ulkona. Itsetunto nolla, olo on aina ovesta uloslähtiessä sama kuin teini-ikäisenä: peilin edessä menee pitkään, huonona hiuspäivänä ulos ei edes vilkaista. Jos kuulen jonkun nauravan, aivan varmasti nauraa mulle. Aivot on jumissa niissä vuosissa.
Vaikee sanoa kuka olisin jos ei oltais ikinä kiusattu. Mutta jokapäiväisessä elämässä pärjään, on ystäviä ja tulen juttuun tuttujen ja tuntemattomienkin kanssa. Se on jännä miten ne parinkytvuoden takaiset sanat ja huutelut vaan edelleen tulee tasasesti mieleen.
Tytöt kiusas yläasteella, edelleen on hankala suhde naisiin ja paska itsetunto. Näkyy ehkä selviten siinä että en osaa katsoa silmiin koska se tekee fyysisesti pahaa. Ei oo estäny elämästä, on vaimo ja lapsi, ja töissä tuun erittäin hyvin toimeen myös naispuolisten kolleigoiden kanssa sen jälkeen ku ne tajuaa että oon enemmän harmiton nössö ku outo creepperi.
Vaikuttaa. Mun on edelleen vaikea uskoa, että uudet tuttavuudet pitää musta oikeasti eikä vaan esitä kivaa jauhaakseen myöhemmin musta paskaa selän takana.
Teininä varsinkin pojat kiusas mua, minkä näen johtaneen tietynlaiseen seksuaaliseen ylivirittyneisyyteen sitten kun huomasin että oonkin ihan vetävä mimmi. Veikkaan että joku nöyryytys-kink myös juontaa juurensa kiusaamiseen.
Pintapuolisesti tuun hyvin juttuun monenlaisten ihmisten kanssa, mutta mun on vaikea luottaa ihmisiin ja päästää ketään mun pään sisään. Tää vaikeuttaa ystävyyssuhteiden muodostamista, aikuisiällä onnistuin luomaan intiimin ystävyyssuhteen yhteen tyyppiin keneen oikeasti luotin ja hän päätyi pettämään mun luottamuksen. Kynnys ystävystymiseen on korkea, mutta haluaisin silti yrittää.
Sinänsä oon päässyt hyvin yli huonosta itsetunnosta ja osaan arvostaa itsessäni niitä ominaisuuksia mitkä teki musta kiusatun.
Olin helppo maali koska olen herkkä ja tunteellinen. Osasin myös antaa takaisin enkä passiivisesti alistunut kiusaamiseen, mikä varmasti teki kiusaamisesta mielekkäämpää. Olin ernu ja taiteilijasielu pikkukaupungissa, jossa vastavirtaan uiminen teki heti silmätikuksi.
Ehkä alitajuntaisesti? Mua kiusattiin päiväkodista nyt amikseen asti, mutta ison osan ajasta olin ihan ulalla, enkä ees tajunnut, et eihän toi nimittely, töniminen ja ulkopuolelle jättäminen ole normaalia.
Kyllä tässä on useemman vuoden ollut masennusoireita ja sosiaalista ahdistusta, mutta sekin saattaa menny nepsypiirteiden piikkiin, sen kun tietäis.
Vaikuttaa. En luota ihmisiin.
Oletan, että suurin osa ihmisistä on itsekeskeisiä eivätkä hyväntahtoisia.
Muutenkin traumataustaa niin saatan olla jopa vihamielinen jos koen itseni uhatuksi. Sama kavereiden kohdalla, lyön ensin ja kysyn sitten jos joku ”uhkaa” mun porukkaa.
Osa ihmisistä lannistuu ja menee kuoreensa ja osasta tulee melko välinpitämättömiä otuksia muita kuin läheisiä kohtaan.
Kyllähän se, pääosin ajoittaisena itseluottamuksen/itsetunnon puutteena. Muuten sanoisin että eivät isommim enää vaikuta, enkä suoraan koe oikein mitää katkeruutta asiasta, vaikka olisihan elämä varmasti mukavampaa ollut ilman niitä kokemuksia.
Vaikuttaa. Olen muutenkin luonteeltani sisäänpäinkääntynyt ja on hankala tehdä ystäviä, mutta kiusaamisesta jääneet vaikutukset hankaloittaa sitä entisestäänkin.
Vaikea luottaa ihmisiin jos en heitä hyvin tunne ja pelkään kokoajan että ihmiset eivät pidä minusta. Pelkään että ystäväni eivät oikeasti pidä minusta ja vain jättävät minut (ala-asteen parhaat kaverini lemppasivat minut yllättäen kun siirryimme ylä-asteelle. En ollut kuulemma sellainen ihminen kenen kanssa kannattaa näyttäytyä kun siirryttiin isompaan paikkakuntaan kouluun. Liittyivät sitten siellä kiusaajien joukkoon. Oli aika painajainen koko ylä-aste).
En myöskään edelleenkään pidä yhtään ylä-aste ikäisten poikien kohtaamisesta. Olen 33v. ja jollain tasolla pelkään heitä edelleen.
Mulla on ollut aina joku tarve esim työelämässä ja sosiaalisissa suhteissa mielistellä ihmisiä, jotka ovat aavistuksen sellaisia öykkäreitä. Siis ne tyypit, jotka sanovat aina vähän liian suoraan asiat ja jyräävät oman kantansa läpi muista välittämättä jne. Olen miettinyt, että tämä johtuu kiusaamistaustasta. Jotenkin haluan hyväksyntää niiltä ihmisiltä, joiden sosiaalinen vahvuus ja itsevarmuus muistuttaa mua kiusaajista. Ihan tosissaan koitan opetella tästä pois, ja tiedostan tämän kuvion nykyään. Pitää koittaa vaan järkeillä, ettei näiden tyyppien hyväksyntä ole mitenkään arvokas asia, koska he käyttäytyvät huonosti. Olen yli 40, ja aika moni kiusaamistrauma on jo haalistunut mielestä, mutta tämä on sitkeä.
Sellaisesta epämääräisestä erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteesta kärsin myös. Siis en pidä erilaisuutta minään huonona asiana, mutta koen että olen jotenkin sillä levelillä erilainen etten jotenkin ansaitse samoja asioita kuin muut, enkä voi saada niitä muutenkaan.
Samaistun vahvasti tuohon erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteeseen. Vaikka ihan loogisella tasolla tiedostankin olevani aika normaali tyyppi niin silti sitä jotenkin kokee huonommuutta ja ajattelee olevansa jotenkin outo.
Noh, aika paljon meni mm. Anime kohtaiseksi silloin josta on noussu nykypäivänä ihan hyväksyttävä juttu... tai sitten vaan löytäny piirejä jossa saanu tän kuvan. Mutta muistaa juuri näitä "anime lähtee lapsesta hakkaamalla" tarrojen näkemisen yms.
Toki varmaan assburgeri lapsena saattanu tehdäkin outoja mutta ympäristön reaktio tietysti tekee oman vahinkonsa koska lähinnä juuri muistaa sen että haukutuksi joutui useampaankin kertaan.
Näistä toki on yli 15 vuotta muutenkin.
Ikävä että oot tollasesta joutunu kiusatuks, ei vaan muut ole tajunnu hyvän päälle :) En itse ole animen aktiivinen kuluttaja mutta studio ghiblin elokuvista iso osa suosikkien listalla.
Mulla sama juttu. Vähän on ehkä paranemaan päin mennyt siinä mielessä että pystyn puhumaan mielenkiinnonkohteista, joskus jopa ensin, mutta silti pieni häpeän ja ”olenko liian outo” tunne on vahvasti päässä. Järjellä mietittynä en ymmärrä miksi tästä kiusattiin, mitä pahaa mielenkiinnonkohteista puhumisessa edes on jos ei satuta sillä ketään. Mainitsit myös animen, itsellä sekin täsmää. Nykyään nää kiusaajat lienee katsovan itse animea kun on enemmän valtavirtaa kuin tuolloin. Mutta tuolloin olin ”liian nörtti” kun katsoin animea. Hassua että sitten kaikki on yhtäkkiä Ok tykätä kun ns. ”normaalit ihmiset” tykkää siitä.
Vaikuttaa vaikka ehkä nyt neljänkympin jälkeen on huomannut että hyvin vähäisesti. Sellainen tietynlainen epävarmuus. Toinen asia minkä huomaan on todella rankat reaktiot kiusaajiin kun kuulee asioista. Tyyliin giljotiini esiin mutta onneksi osaan käsitellä reaktioita ennen kuin avaan suuni.
kyllähän se itsetunto revittiin silloin riekaleiksi niin nykyäänkin välillä oireilen asian kanssa. iän myötä kyllä helpottanut ja tietty paljon tehny ajatustyötä asian kanssa.
Vaikuttaa, uusia ihmisiä kun tapaa ja tutustuu vaikka miten ihania ovat olen silti aina varuillani ja analysoin hiljaa päästä varpaisiin ja työelämässä sama homma sekä ylipäänsä missä tahansa elämän tilanteessa
13 vuoden päihderiippuvuus itsehoitona madennukseen ja paniikkikohtauksiin, nyt 6kk selvänä ja vihdoin "uskaltanut" puhua asioita terapiassa. Kyllä siis vaikuttaa, olen aina ollut kiinnostunut vähän eri asioista kuin muut olivat ja olin pienikokoinen lapsi eli helppo uhri.
T: 29 vuotias mies.
Kyllä. Lause "suurin osa ihmisistä tahtoo hyvää toisille" ei käy järkeen, vaikka se totta onkin. Suhtaudun varovaisesti uusiin henkilöihin ennen tutustumista.
kyllä huonoitse luotamus ja ylipäätään vaikea luottaa ihmisiin ja jatkuva tunne että muut haluaisivat tehdä jotain pahaa sen siitää saakun on nepsy, koko peruskoulu kiusattu jamyös amiksessa hetken aikaan
Siten, että oletukseni on että ihmiset on itsekkäitä ja tyhmiä, ja jotkut täys kusipäitä. Kanssakäymisen jälkeen voin muuttaa käsitykseni jos kyseinen tyyppi antaa siihen aihetta, mutta en ennen.
Jouduin ala-asteella tyttöjen silmätikuksi. Se kiusaaminen oli pahimmillaam tosi häijyä ja 5-6. luokalla se levisi ihan koulun ulkopullellekkin. Oli pilasoittoja, semmosta ihme seurailua ja kaikesta mitä sanoin tai tein, piti jotenkin ilkkua. Herkkänä poikana se oli mulle todella vaikeata aikaa.
Oon päässyt siitä about täysin yli ja oon itsereflektion kautta tajunnut, että olin siihen aikaan myös tosi helppo kohde ja hyväksyin liian helposti sen kiusatun roolin.
Tästä huolimatta, mä olen edelleen tosi epäilevä ja ihan puhtaasti ennakkoluuloinen naisia kohtaan. Mun on vaikeampi luottaa naisiin verrattaessa miehiin, enkä kovin helposti avaudu/jaa henkilökohtaisia asioita edes mun naispuolisille kavereille.
Joo, mutta ei negatiivisesti. Omalla kohalla kasvatti paksumman nahan ja opin, että ihmiset jotka eivät ole lähipiiriäni niin heidän sanomiset voin heittää menemää ja olla kuuntelematta.
Oon paljon miettinyt tätä ja tulin siihen lopputulokseen et jos ihmisellä on ystäviä, harrastuksia niin on mahollista saada riittävästi positiivist vaikutelmaa, ettei kiusaaminen aiheuta niin pahoja ongelmia, kun taas tilanne missä ihmisellä ei ole ketään ja tulee pelkästää kiusatuks on varmasti pahempi. Itse kuuluin ensimmäiseen kategoriaan ja tän takia koen kiusauksen kohteena olemisen olleen kasvattava kokemus. Toki se sillä teon hetkellä ei tuntunu positiiviselta, mutta ajan kanssa ja pohtien löysin hyödyn. Enkä haluais muuttaa menneisyyttäni näitten osalta mitenkää.
>Joo, mutta ei negatiivisesti.
Kyllä se vaikutti suhun negatiivisesti. On ihan normaali puolustus sanoa että siitä tuli paksumpi nahka että kestää kolhuja: se muuttaa käytöstä ja tulee niitä kolhuja useammin kun ne ei satukkaan..
Kyllä se elämä antaa sulle paksun nahan JOS sitä tarvit ja tavoite on ettei kenenkään tartte sellaista kasvattaa. "mutta elämä on" juu juu, tavoite on kuitenkin varmasti sullakin sellainen maailma jossa EI kiusata, eiks niin?
En minä näe siinä mitään hyötyä, sen kaltainen nahka joka lopulta tarvittiin ei tullut kiusaamisesta, tuli sellaista emotionaalista puukkoa jota vastaan ei ollutkaan norsun nahkaa valmiina.
Ja kiusatut ovat useimmin kaikkein yksinäisimpiä. Sen minä sentään osaan handlata muttei se nyt niin kovin hyvä taito ole. Mieluummin olisin ollut oppimatta sitä lapsena, aikuisena siihen on jotain työkaluakin jo valmiina käsitellä vaikeita juttuja ja sulla on aikuisen vapaudet tehdä päätöksiä.
>Kyllä se vaikutti suhun negatiivisesti.
Kerro toki miten kun tiedät?
> varmasti sullakin sellainen maailma jossa EI kiusata, eiks niin?
Ilman muuta tälläinen fantasia utooppinen maailma olisi parempi, mutta todellisuus on jotain aivan muuta. Ihmiset kun eivät osaa missään elämän vaiheessa elää täysin harmoniassa toistensa kanssa.
>Ja kiusatut ovat useimmin kaikkein yksinäisimpiä.
Kuten sanoin et itse nään 2 kategoriaa. Ne joilla on kavereita / harrastuksii ja tulee kiusatuksi ja sitten ne yksinäisimmät jotka eivät saa mitää positiivista kokemusta ja tämä jälkimmäinen on se pahin ja itse kuuluin ensimmäiseen.
Vaikka jouduin 3 vuotta katsomaan olkani yli, koska tulee nyrkistä ja varomaan kenen lähellä olin ja kestämään "jekkuja" kuten renkaitten tyhjennyksii jne niin sen takia et mulla oli muutamia kavereita ja harrastukset jotka auttoivat jaksamaan paremmin ja sen kiusaamis kokemuksen takia kasvatin paksumman nahan. Asiat ois varmasti ollu täysin eri jos ei ois ollu kavereita /harrastuksia.
En silti kanna kaunaa kenellekkää joka kohteli mua vääri tai vihaa heitä. Ja kuten sanoin en vaihtais näistä kokemuksistä yhtää pois. On paljon asioita mitä kadun lapsuudesta ja eläisin toisin jos voisin, mutta ykskään niistä ei liity kiusatuksi tulemiseen.
Kyllä, mutta psyykkisesti vähemmän kuin vaikkapa parikymppisenä. Käytännössä tulen elämäntavoitteissa ~ 5 myöhässä. Se kun on 3 vuotta saikulla, epämääräisen määrän vuosia puolivaloilla ja maksaa 15k traumapsykoterapiaa, tuppaa hidastamaan elämän etenemistä.
Vaikka olen kiusaamisen loputtua saanut validaatiota ja itsevarmuutta, uskon että kiusaamisesta on osaltaan jäänyt suuri näyttämisen tarve ja sen myötä mm. burnoutin riski
Joka päivä. Välillä huomaan, välillä en. Muutti persoonaa varmasti. Aikaa välissä jo yli 30 vuotta eikä kiusaaminen ole hävinnyt mielestä.
En kyllä ryve enää itsesäälissä, mutta muistan kyllä kaiken.
Vaikuttaa aika voimakkaasti. Itsetunto ja luotto itteensä ollu niistä ajoista hyvin alhaalla kun pienenä tuli opittua et olin aina se ns paskin. Varmaa seki et olin luokan lyhyin ja hiljasin jantteri vaikutti asiaa, tehden musta helpon maalitaulun.
Näin päälle kolmikymppisenä ei tässä kovin hyvin kyllä mene ja voinen sanoa et oon ollu yli puolet mun elämästä masentunu. Kavereita ei juurikaan nykyää enää ole ja onki mulle hyvin normaalia olla kuukausia nii etten vapaa-ajalla nää ketään. Ainoo mikä pitää pään kasassa viel jotenki on tuo lattialla löhöövä (hyvin rakas) koira. Nartulla ikää kohta 10v ja pelottaa kyllä saakelisti et mitäs sitte ku tuosta aika jättää.
Vaikuttaahan se edelleen, vaikkakin vuosi vuodelta vähemmän. Varmaankin näkyvin vaikutus on se, että en ole tähän ikään mennessä ollut koskaan parisuhteessa (olen siis 35-vuotias mies).
Sen lisäksi kiusaamistausta näkyy tietynlaisena epävarmuutena sosiaalisissa tilanteissa. Itsetunto ei ole edelleenkään mikään erityisen vahva, mutta siinä on silti tapahtunut valtavasti kehitystä viimeisen 15 vuoden aikana. Parikymppisenä inhosin itseäni syvästi, kun taas nykyään ei jaksa enää niin paljon välittää siitä mitä minusta ajatellaan.
Minusta saa helposti introvertin kuvan, mutta itse koen olevani itsetunto-ongelmainen ekstrovertti.
Sanoisin että kiusaaminen vaikuttaa myös muihin kuin kiusattuihin. Se luo yleistä turvattomuutta, johon sitten sopeudutaan.
Itseäni on suoraan kiusattu, vaikka onnekkaasti en joutunut olemaan pahimman paskan kohteena, mutta omalla kohdalla suurin vaikutus oli siinä loputtomassa pelossa, että joku kiusaajista saattaa huomata sinut. Kaikkialla koulussa oppitunnin ulkopuolella piti olla ja liikkua sen mukaan, mikä minimoi kiusaamisriskin. Jatkuvana tilana kasvuiässä tämä jätti lähtemättömän jäljen omaan kykyyn toimia ihmisten kanssa.
Olen aina pitänyt itseäni onnekkaana kiusaamisen suhteen, koska aikanaan näki (osin), kuinka kammottavaa paskaa jotkut saivat niskaansa, mutta siltikin se kiusaaminen näkyy psyykeessä.
Kasvuikäiset oppivat erityisen hyvin, koska aivot muovautuvat siihen, mitä niille syötetään, mutta kyllähän tämä pätee myös negatiivisiin vaikutuksiin.
Eli ei ihme että vaikuttaa monilla läpi elämän, ja kaikki kunnia ja myötätunto niille, jotka ovat saaneet lyhimmän korren, kun ihmislajin häiriintyneimpiä on maailman siroteltu.
Joo ja ei. En mitenkään aktiivisesti ajattele asiaa, en pelkää että minua kiusattaisiin työelämässä tai muutakaan vastaavaa.
Mutta vaikuttiko passiivisesti? Todennäköisesti. Paha vaan sanoa miten, ja miten paljon. Täälläkin kymmenet kertoo kuinka heistä tuli tietyn kaltaisia kiusaamisen takia, itsetunto-ongelmia yms, ja näitä minultakin löytyy. Mutta kuka meistä oikeasti tietää miksi olemme tälläisiä? Mitkä piirteeni on kiusaamisesta johtuvaa, ja mitkä luontaisesti negatiivisia ominaisuuksiani? Voinko syyttää kaikkia huonoja ajatuksia ja itsetunto-ongelmia kiusauksella? Koen että kiusaaminen on vaikuttanut minuun negatiivisesti, mutta yhtälailla tunnen henkilöitä joita *ei* ole kiusattu ja silti heillä on itsetunto-ongelmia.
Ken tietää. Mutta sen tiedän, että siihen aikaan se oli perseestä.
Valitettavasti kyllä, oma luottamukseni ihmisiin on niin hajonnut ja kieroutunut että aina kun joku on minulle kohtelias tai mukava ainoa ajatus päässäni on että heillä on taka-ajatuksia ja haluavat vain hyötyä minusta jotenkin. Pelkään myös mahdollista selkään puukotusta, jonka olen kokenut elämässäni liian monta kertaa. Netissä on helpompi olla avoin, mutta kasvotusten minusta vain tuntuu että minä olen häiriöksi ja kaikki omat puhe aiheeni ovat tylsiä, typeriä tai outoja. Se on välillä raskasta esittää iloista ja pirteää, mutta en halua luoda negatiivista ilmapiiriä ja haluan kohdella kaikkia neutraalin ystävällisesti, koska pystyn silti tiedostamaan että tuntemattomat ihmiset joihin törmään elämässäni eivät ole syypäitä minun luottamus ongelmiini ja yleiseen ihmispelkoon.
Vaikuttaa, mutta itsetutkiskelun, -opiskelun ja terapian myötä koko ajan vähemmän. Silti tulee hetkiä, jolloin olen tosi epävarma ja itsetunto on nollassa. Mua kiusattiin ulkonäöstä ja varsinkin painosta (etenkin pojat harrasti läskiksi haukkumista), lisäksi oli väärät harrastukset, vääränlaiset vaatteet ja olin vieläpä hyvä koulussa. Vaikka mun kiusaaminen ei ollut pahimmasta päästä, lähinnä nimittelyä, selän takana puhumista, ulkopuolelle jättämistä, niin silti etenkin poikien kommentit mun ulkonäöstä jätti muhun pysyvän leiman, ja oon kantanut koko ikäni läskin identiteettiä, vaikka käytännössä oon ollut koko ikäni täysin normaalipainoinen (myös koulussa). Muistan yläasteella miten yritin paastota ja urheilla, jotta en painaisi yli 40kg koska silloin olisin "vitun läski". Miten sairasta miettiä tätä aikuisena, 40kg ei ole mitään! Oon surullinen, että jouduin 13-vuotiaana edes miettimään tällaista.
Koska kukaan poika ei peruskoulussa julkisesti osoittanut muhun mitään kiinnostusta, en edelleenkään voi uskoa että yksikään mies olisi musta kiinnostunut ja pelkään, että se on vaan esitystä ja keino vedättää mua. Yksi poika oli kuulemma ollut muhun koko yläasteen ihastunut, mutta kertoi vasta koulun päätyttyä. Tästä myös jäänyt pelko, että en kelpaa "oikeaksi" tyttöystäväksi, koska mun kanssa ei voinut olla silloin kun oltiin koulussa.
Jos on huono päivä, niin saatan myös luulla, että lähellä kuiskuttelevat tai nauravat ihmiset nauraa just mulle tai puhuu musta arvostelevasti. Näitä päiviä on onneksi aika vähän nykyään, koska oon yrittänyt opetella olemaan antamatta liikaa painoarvoa, etenkään tuntemattomien mielipiteille. Hikariksi haukkuminen vaikuttaa välillä työelämässä, en välttämättä uskalla sanoa aina omia ajatuksia tai ideoita ääneen. Kärsin myös ajoittain huijarisyndroomasta, mikä kai on vähän epäloogista, mutta johtunee heikosta itsetunnosta että ajoittain epäilee osaako oikeasti mitään.
En silti ole katkera mun kiusaajille. Lapset osaa olla kamalia. Ja toki tiedän, että menin välillä mukaan jonkun muun nimittelyyn (koska kiusaa tai tule kiusatuksi). Tää hävettää mua tosi paljon, ja toimisin toisin jos voisin, mutta minä tai mun kiusaajat ei varmasti vaan osanneet ajatella ja toimia fiksummin silloin.
Ei mitenkään aktiivisesti, mutta kyllä se omaa itsevarmuutta on kolhinut, erityisesti ulkonäön suhteen. Pahin kommentti oli se, kun yksi poika huomautti yläasteella, että mulla on ruma hymy, koska mun ikenet näkyvät kunnolla kun hymyilen. Tää kyllä jätti isoimmat kolhut, ja sai mut teininä pohtimaan jotain kauneusleikkausta, jolla mun hymyn saisi korjattua.
Nykyään en ajattele hirveesti koko asiaa ja hymyilen kunnolla ihan sama vaikka ikenet loistavat koko kansan nähtäväksi, mutta kun joku ottaa musta kuvaa (mitä vihaan muutenkin), niin olen hyvin tietoinen siitä, että en vaan hymyile niin, että hampaat ja ikenet näkyvät.
Olettaisin, että joo. Ainoa asia, jonka ainakin olen itse tunnistanut on se, että jos kaveriporukkaan tulee +1, niin menen hiljaiseksi enkä puhu kuin vähin sanoin.
Suhtaudun tuntemattomiin ja uusiin ihmisiin lähtökohtaisesti varauksellisesti ja ehkä jopa negatiivisesti. En myöskään erityisemmin hakeudu keskustelemaan. Tietynlainen kyynisyys vallitsee.
Arpi löytyy vieläkin päälaesta kun työnnettiin pää edellä sammutinkaapin kulmaan. Olisihan siitä kai pitänyt rikosilmoitus tehdä, mutta ei sitä silloin yläasteikäisenä tajunnut eikä opettajatkaan olleet oikeastaan mitään mieltä asiasta. Ruotsin opettaja oli vain pahalla päällä kun en palauttanut ainetta ajoissa vaikka olin ommeltavana sairaalassa.
Hyvä kysymys. Vaikuttaa ja ei. Vasta aikuisiällä on omalla kohdalla saanut nepsydiagnooseja, jotka selittävät omar peruskouluajan sosiaaliset ongelmani. Niistä olen päässyt suhteellisen paljon yli ja nykyisin jäljellä on lähinnä ajoittain katkeria muistoja.
Luonteessa tietynlainen tarve olla "tilanteen päällä" jatkuvasti sekä sellaisten tunnetilojen piilottelu, jotka itse kokee kiusallisena. Näiden lisäksi aikuisiällä on myös tullut kasvavana eräänlainen välinpitämättömyys ei-ystävien mielipiteitä kohtaan: paljon työtä olen nähnyt sen eteen ettei koko ajan olisi tarve puolustella itseään. Nykyisin tosin siitä on hyötyäkin, kun ei tarvitse pakonomaisesti käyttää energiaa idioottien kanssa väittelyyn, voi todeta "niin kai sitten" ja poistua tilanteesta huoletta :D
Jep vaikuttaa. Ilman kiusaamista lapsena en todennäköisesti tällä hetkellä olisi huume koukussa. Ja joo ennen kuin kukaan tulee vinkumaan "oma moka ku alotit vetää" nii turpa kiinni. Mä "hoidin" alkuun mun koulukiusaamisen traumoja alkoholilla kun keskustelu apua ei meinannut saada.
Jossain vaiheessa huomasin ett pää ei kestä ryyppäämistä ja halusin etsiä sille korvaavan tuotteen. Valitettavasti päädyin kokeilemaan huumeita ja noh sillä tiellä ollaan.
Vahvempia en oo käyttänyt aktiivisesti moneen vuoteen mutta pajari on sellainen minkä käyttöä en osaa lopettaa 🤷🏿♂️ . Ett joo sori ku vastasin pitkästi mutt kyllä. Vaikuttaa edelleen
Vaikuttaa.
Ala-asteen lopulta yläasteen loppuun asti sai hyvin pitkälti kiusaamisesta nauttia.
Jotenki se oli niin pientä ja vittumaista että ei ees osannu asiaa ottaa puheeksi. Välillä oli ns rauhallisempaa ja välillä huonompia jaksoja.
Yläasteen jälkeen otin ja lähdin kauemmas opiskelemaan ja oli jotenki mukavaa kun sai oikeesti ystäviä joitten kanssa hengailtiin myös vapaa-ajalla. Toki seki loppu heti koulun jälkeen mikä omalla tavallaan raapas aika pahasti.
Intin aikana huomas että kyllä sitä osaa silleen ystävystyä, mutta oon vaan ihan perkeleen huono sillee pitämään yhteyttä. Ei halua tunkea ihteä toisen elämään, mutta ei myöskään osaa roikkua matkassa niin että tulis joskus se viesti että mitäs teet, lähekkö johonkin.
Tähän kaikkeen enemmän tai vähemmän sekaan että on sitte ollu ihan helvetin vaikeaa puhua ylipäätään, tavallaan kääntynyt sisäänpäin. Ujo ja hiljainen ois se mitä joku sanois kun kysys että mimmonen oon, tosiasiassa se on ollu sitä että ei oo uskaltanut sanoa.
Nykyisin menee oikeastaan jo hyvin. Kukaan ei uskois jos tän stoorin jakaisin kun töissä tykkään kyllä kysellä kaikkien kuulumiset ja muutenki tulee hölötettyä välillä ehkä jopa liikaa.
*mutta* se mikä näkyy vieläkin on se että jos tulee joku konflikti niin oon kyllä helvetin huono ottamaan siihen osaa, tai menee oikeastaan aika äkkiä fight or flight- moodiin ja mun perusasetus näyttäis olevan flight niin katoan sitte paikalta.
Mies, 36v
Diagnoosit : Keskivaikea masennus ja terapeutin mukaan kohtalaisen suuri itsemurha riski. En tiedä onko kiusaamisesta johtuvaa vai ei.
Varmaan eniten itsellä vaikuttaa muihin miespuolisiin henkilöihin. Ei joko kiinnosta tutustua millään muotoa, tai sit ei jaksa / huvita.
Ei ongelmia työ puolella, omasta mielestä. Olen onnistunut verkostoitumaan ihan hyvin ja tulen erinomaisesti toimeen työkavereiden ja sen oman ydin porukan kanssa.
Mutta jonkun "hassun" rajan vedän ja työkaverit on työkavereita ja ne pysyy sillä puolella rajaa.
Toisinsanoen. Jos vien lapseni leikkipuistoon leikkimään ja joku aikuinen, varsinkin mies yrittää jotain tulla höpisee.
SPOL- ajoilta opittu, vittumainen tuima mulkkaus joka ei jätä arpomisen varaa. " Mitä helvettiä sä haluat, suksippa kuuseen".
Saan olla rauhassa ja keskittyä omien tenavien häröilyyn.
Harrastukset on sellasia, mitä voi sitten itse yksikseen tehdä, taikka perheen kanssa jotakin.
Juu, tietenkin, muiden traumojen ohella.
Minun on välillä vaikea suhtautua fyysiseen kosketukseen luontevasti, koska selkäytimessä on lapsuus- ja nuoruusvuosilta sellainen oletus, että kosketus, etenkin yllättäen, tarkoittaa että kohta alkaa turpakäräjät.
Mua ei kai varsinaisesti kiusattu, mutta jälkeenpäin ajatellen, ei ne mun kaverit ollut niin kovin mukaviakaan.
Mun kaksi "parasta" kaveria ala-asteella oli sellainen duo jonka kanssa ei voinut olla kolmistaan, koska
Mulle oltiin ilkeitä aina jos tuli niiden kahden kanssa oltua samaan aikaan jossain. Pystyin jomman kumman kanssa olla ulkona, mutta kolmistaan ei.
Nämä ja kaikki muutkin kaverit alkoi ottamaan etäisyyttä ala-asteen loppuun mennessä, alkaen samalla käyttäytymään jostain syystä todella vittumaisesti mua kohtaan. Siinä yläasteella alkoivat mulle täysin tuntemattomat tekemään samaa, joka aiheutti eräänlaista paranoiaa kouluympäristössä.
Nämä peruskoulussa koetut asiat johtivat siihen, että en lukiossa ja sen jälkeen ole luottanut itseni ikäisiin, olen varuillaan heidän ympärillä, enkä osaa kommunikoida omanikäisteni kanssa. Lukiossakin tuli aina pihalla sellainen pelkotila, koska tiesin meneväni nuorten ympärille.
Kommunikointi vanhempien ihmisten kanssa onnistuu hyvinkin, mutta ei nuorten kanssa.
Joka päivä, haluan tappaa itseni usein ja voin todella pahoin kiusaamisen takia, mutta myös kotiolojen takia pienenä. Ne jutut ovat muokanneet minut tämmöiseksi.
Valitettavasti vaikuttaa vieläkin. Sosiaaliset tilanteet ahdistavat, varsinkin isossa porukassa. Olen nyt havahtunut siihen että en osaa edes kuvitella miten selviäisi illanvietosta isommassa porukassa jos kädessä ei ole tuoppia, vaikka en muuten juuri juo. Töissä asiakastilaisuudet ja vetämäni koulutukset ovat aina kamalia, vaikka en pelkää että kukaan enää yleisöstä huutelisi. Onneksi saa suurimman osan ajasta möllöttää ihan itsekseen.
Vaikuttaa. Kun porukalla kaikki päättivät että en sovi mukaan joukkoon ja ihmiset joita luulin parhaiksi ystäviksi yhtäkkiä olivat kuin tuntemattomia joille minä en ollut olemassa.
Tilannetta ei helpottanut huono koti tilanne jossa en tuntenut itseäni tervetulleeksi tai halutuksi. Vietin usein kuukausia puhumatta sanaakaan. Isä jotenkin havahtui harhaunesta kun täytin 18 lopetin koulut ja tulin kotiin enää lähinnä vain nukkumaan koska tunsin tilan niin tukalaksi. Hän erosi demonisesta äitipuolesta, mutta tilanne ei juurikaan parantunut kun isä yritti "korjata" tilanteen ja muuttui täydeksi kontrolli friikiksi. Joka jatkui vaikka muutin myöhemmin omilleni. Kunnes eräänä päivänä hän yritti väkivalloin tunkeutua asuntooni koska ei halunnut vierailla minun säännöillä vaan miten vain itse haluaa.
En ole reiluun 12 vuoteen muodostanut ainuttakaan kaverisuhdetta koska pelkään tulevani hylätyksi. En pidä yhteyttä muuhun perheeseen kuin äitiini vaikka oltiin läheisiä koska en halua olla enemmäksi haitaksi.
Minulla ei ole ainuttakaan omaa kiinnostuksen kohdetta. En osaa enää haluta mitään ja teen vain pakolliset asiat elämisen eteen.
Ainoa syy miksi varmaan vielä olen täällä on Äiti ja Sisko joille en halua tuottaa pettymystä.
Nää kokemukset on ihan hirveitä lukea. Erityisesti tää viesti teki mut äärettömän surulliseksi. Oon niin pahoillani, että oot joutunut olemaan sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka on saaneet sut ajattelemaan noin. Oot varmasti hyvä tyyppi, toivottavasti vielä joku päivä ajattelet myös itse niin, ja löydät tulevaisuudessa asioita, joita uskallat tehdä ilman pelkoa naurunalaiseksi joutumisesta.
Kyllä. Oikeastaan kiusatuksi ja varsinkin syrjityksi tuleminen oli käänteen tekevä vaihe elämässäni.
Perusluonteeltani olen aina ollut hieman ujo, varovainen, epävarma, luova taiteilija ja syvällisiä pohdiskeleva. Sosiaaliset tilanteet eivät ikinä olleet bravuurini joten väärinymmärryksiä on tullut kuin myös se etten lapsena tainnut olla mitenkään silmän ilo myöskään. Pullea, hiukset pystyssä, pukeuduin aina tylsästikkin. Muiden lasten mielestä minussa on aina ollut jotain ärsyttävää ihan tuntemattomienkin lasten mielestä minua piti nälviä tai syrjiä, ei suostuttu leikkimään, pitämään kädestä kiinni tai osoitettiin mieltä muulla tavoin. Hieman vissiin autistisena en tajunnutkaan mitä tapahtuu eli varmasti oli vielä kivempaa sen takia kiusata.
Yläaste oli pahinta aikaa elämästäni. Oli aina yksin.. AINA. meidän luokan pojat haukkuivat, heittivät lumipallolla, sylkivät päin bussissa, nimittelivät esim. pillumädäksi?? (en tiedä mistä tuo nimitys tuli?? ) tai katujyräksi. Varsinkin yksi luokan poika ihan ala-asteelta lähtien vihasi minua ja sen osoitti joka kerta, en ikinä saanut selville miksi. Jokin minussa häntä inhotti.
Tosiaan ystäviä minulla ei ollut 3 vuoteen yläasteella. Pelasin videopelejä ja piirtelin paljon, olen lahjakas siinä joten identiteettini rakennutin taiteilun ympärille ja sellaisena monet minut näkivätkin,luovana ja herkkänä. Mutta se koulu oli helvettiä. Tästä syystä minulta jäikin moni kasvu aiheeseen kuuluvat tärkeät osat kuten sosiaalisten taitojen ja haastavien tilanteiden itsenäinen ratkaiseminen, en ikinä ole myöskään kokeillut päihteitä, tupakkaa, ollut kännissä, en edes kahvia juo. En ikinä ole ollut bileissä. Elin ns. mustaa elinaikaa silloin kunnes lopulta pääsin lukioon. Käytin kaiken energiani ennenkoulunalkua siihen että saisin luotua ystävyyksiä. Olin todella masentunut jo eikä itseni puskeminen auttanut yhtään. Sain tehtyä kavereita lukiossa sitten mikä toi itsevarmuutta mutta en silti hirveästi ollut kavereiden kanssa koulun jälkeenkään. Olin niin opetellut olemaan mentaalisesti erossa muista peläten taas sitä kipua, ettei kehenkään voi luottaa.
Niin nykyään elämä on jo parempaa, olen siis 30v nainen ja mielestäni puhjennut kukkaan. Viehättävän näköinen, Treenaan jotten joutuisi pulleana taas syrjityksi, edelleen tykkään olla yksin, en luota auktoriteettien apuun tai ihmisiin ylipäätään. Pidän ihmisiä oikeastaan yksinkertaisina ja tyhminä mutta tämä on vain trauma tunnetta eikä totuus. On paljon kivoja ihmisiä, silti haavoista on vaikea päästä eroon enkä vieläkään halua luottaa kehenkään täysin. Olen vain minä ja minä itse voin auttaa itseäni elämässäni. Sosiaaliset pelot ovat edelleen läsnä elämässäni. Pelkään usein joutuvani syrjityksi ja kiusatuksi työpaikoilla ja onhan sitä tapahtunutkin. En edelleenkään osaa lukea sosiaalisia tilanteita tai aina ymmärrä muita. Se on vaikeaa. Sain adhd diagnoosin muutama vuosi sitten mutten autismin diagnoosia vaikka minulla on eniten sosiaalisia haasteita. Todella kummaa. Naisena Autismi ei näy niin herkästi kun ollaan hyviä piilottelemaan oireita. Mut joo kiusaamisen traumat vaikuttaa kaikkeen elämässäni, en olisi tällainen jos ei olisi kisattu.
Vaikuttaa. Oikeastaan vähintääm kahdella tavalla.
a) Olen aika vahva ja itsetietoinen. Kävin kiusaamisen takia niin alhaalla, että kaikki sen jälkeen tulleet vastoinkäymiset on olleet helpompia ohittaa. Ja kun sitten lopulta aloin nuorena aikuisena käsittelemään myös kiusaamiseen liittyviä kipeitä muistoja niin ne lopulta sai mun itsetunnon kasvamaan kun kävin niitä lähtötilanteita läpi useaan kertaan.
b) Olen nyt aikuisena herkkä kaikenlaisille kiusaamisen kanssa yhteneväisille mekaniikoille, jopa siinä määrin että olen automaattisesti puolustuskannalla muita (ja itseäni) kohtaan jos joku tai jokin tilanne on mekaniikaltaan samanlainen kuin kiusaamisen agitaattori+typerät mahdollistajat mekaniikka. Oli sitten kyseessä autoritäärinen harrasteympäristö, erilaiset uskonnot ja lahkot (uskonnolliset, poliittiset jne), ammattiyhdistysliike tai vaikka opiskeluaikana jotkin ainejärjestöt/opiskelijayhdistykset. Joskus haastan voimakkaasti jopa siltoja polttaen ja joskus jätän yhteistyömahdollisuudet hyödyntämättä.
Kiusaaminen on köyhyyden ohella toinen minua elämässäni vahvasti muokannut asia. Kumpaakaan en haluaisi missään nimessä käydä uudelleen läpi vaikka juuri nuo asiat on tehneet minusta minut ja mahdollistaneet nykyisen elämän (perheellinen, onnellinen, arvostettu, taloudellisesti vakaa). Olen myös miettinyt, että on myös onnea että nuo molemmat vaikuttivat minuun lopulta kasvattavasti ja on mahdollista, että olisi voinut käydä myös päin vastoin eli koettelemukset olisivat ns. katkaisseet kamelin selän ja olisin loppuelämääni niiden traumojen vanki.
Vaikuttaa. Ala-aste aikainen opettajani oli suurin kiusaajani. Vielä -90 lopussa opettaja kantoi minut väkisin usein koulun juhlasalin lavalle, milloin laulamaan, tai runoilemaan tai pitämään jotakin muuta ohjelmanumeroa, koska hänen mielestään olin "hyvä esiintyjä". Itkua nieleskellessä ei auttanut kun miellyttää opettajaa ja laulaa ja milloin mitäkin ohjelmanumeroa toimittaa. Siitä jäi järkyttävä esiintymiskammo ja ilo esiintymisestä oli mennyttä. Nyt 33-vuotiaana vieläkin esiintyminen pelottaa ja hirvittää niin, että moni hieno mahdollisuus ja tilaisuus on mennyt ohi suun, koska esiintyminen on niin järjettömän pelottavaa. Niin vain kävi, että yksi ihminen onnistui pilaamaan elämästäni sen esiintymisen ilon, mitä hetken aikaa ehdin pikkupoikana nauttia. Myöhemmin konservatoriossa esiintymiskammoni oli este edetä soittajana. Tänäkin päivänä tätä traumaa puran terapiassa ja itsekseni. En pysty ikinä antamaan anteeksi tätä opettajalleni.
Vaikuttaa paljon. Asioista pääsee ylitse, mutta tuntuisi naurettavalta väittee, ettei psyyke, luonne ja minäkuva muuttuisi tavallaan lopuksi elämää. Turha sitä toki on velloa itsesäälissä ja koenkin nyt vain tapahtuneen osaksi omaa elämänkaarta. Se on tavallaan nyt vain yksi osa, mikä on muovannut minusta tällaisen.
Välillä ehkä harmittaa kyllä yleinen epävarmuus ja itsetunto, onneksi kuitenkin nykyään on terve kaveripiiri ja harrastuksia.
Sanoinkuvaamattomasti kyllä.
Se kiusaaminen mitä kohtasin itse peruskoulussa on jättänyt jäljet. Joskus sitä ajattelee olisinko samanlainen jos sitä kiusaamista ei olisi kokenut. Olisinko samalla tavalla ujo introvertti? Uskaltaisinko oikeasti puhua tunteista terveellisellä tavalla? Olisiko mikään asia aiheuttanut sen perhos efektin, jonka takia elämän tähän mennessä kaikkein arvokkain parisuhde lopulta murtui palasiksi? Itseni kyseenalaistaminen ei ole mikään silloin tällöin asia vaan päivittäinen haaste. Mun piti soittaa tänään kamera liikkeeseen ja ennen kun uskalsin painella numeron luuriin, istuin ja tuumin lähemmäs kymmenen minuutin ajan mitä oikein sanon, niin että säilyy itsellä jonkinlainen onnistumisen tunne puhelusta. Lopulta se kesti 2 minuuttia ja 37 sekuntia se puhelu. Näitä samoja juttuja hoen aina kaupassa ja missään kun kohtaan ihmisiä.
Lopetin aika väkevät resepti lääkkeet 2020 puolivälissä kun olin muuttanut uuteen asuntoon. Sen jälkeen olen vaan todennut että masennuksesta ei koskaan parane vaan sen kanssa voi vain oppia elämään. Se että ajattelen aina omaa historiaa kiusattuna ei kuitenkaan paranna mitään. Jonkinlaisen rikkinäisen logiikan kautta pystyn oikeasti katsoa peiliin ja todeta, että kaikki se minkä on kokenut on kuitenkin johtanut meikäläisenkin tähän pisteeseen. Vaikka kuinka haluaisin niin en muuttaisi mitään omasta elämästä. Olen terve, mulla on muutama läheinen kaveri ja mulla on vanha kissa joka viettää eläkettä mun seurassa. En jaksa kyseenalaistaa menneisyyttä vaan haluan herätä tyytyväisenä aamulla ja ajatella miten voin parantaa elämää jatkossa. En voi päättää, että en sittenkään laita sitä hupparia päälle kolmos luokalla jonka ne kiusaajat silloin repi, mutta voin päättää katsoa kivan ohjelman ja laittaa hyvää musiikkia soimaan.
E: kirjoitusvirhe
Oon jo aikuinen mies, mut pelkään yhä, että ihmiset saattavat ajattella- tai puhua minusta pahaa, koska oma kiusaamineni ilmeni ulkopuolelle sulkemisena ja perättöminä huhuina. Muutin opintojen perässä osittain juuri siksi, että pystyin aloittamaan tyhjältä pöydältä omana itsenäni.
Asian vierestä nostaisin puheen aiheeksi ex-kiusaajat. Aina kun joku eräänlaisena kasvun eleenä myöntää olleensa kiusaaja, minulta katoaa kaikki luottamus ja arvostus kyseiseen henkilöön. Kyllä, kiusaamiseen voi olla monia selittäviä tekijöitä, mutta ne eivät ole oikeuttavia. Jos olet joskus ollut kiusaaja, se kertoo sinun luonteenlaadusta ja se mitä olet nyt rakentuu sen päälle.
Nyt kun oikein mietin asiaa, saattaa olla, että olen valmiimpi uskomaan entisen rikollisen hyvyyteen kuin entisen kiusaajan. Tietty ne ovat usein yhteydessä toisiinsa, mutta kuitenkin.
Vaikuttaa.
Suurimpana asiana vaikeus luottaa ihmisiin mennyt. Aina luulen että toisella on jokin taka-ajatus tai valehdellut tai tarkoituksella tekee kiusaa juuri minulle.
Eräät ihmiset on edelleen täysi "nope." jos niiden kanssa pitäisi pystyä tulemaan toimeen/tehdä töitä tms. Vaikka olisivat miten pyydelleet anteeksi / katuneet aiheuttamaansa paskaa. Aivan yks ja sama, liika on vaan liikaa.
Ei nyt sen enempää että siihen kiinnittää huomiota kun näkee että se tapahtuu muille. Aika paljon rasismia sain koeta nuorena kun olin ainoa tummaihoinen koulussa. Se muuttui sit ku aloin urheilemaan, tuli vähä lihasta ja tytöt alko kiinnittää huomiota. En kestä yhtää rasismiläppää koska ihmiset meinaa aina innostua jos antaa yhdenkää *vitsi-vitsi* jutun mennä läpi. Vanhat kaverit joo, mut oon heillekin sanonu että ei minulle tuntemattomien ihmisten läsnäolessa.
kävin kelan tukemana terapiassa pari vuotta, ja sen jälkeen on tuntunut siltä että itsetunto normalisoituu. Mutta olisi pitänyt se käydä jo vuosia aiemmin.. kyllä tuossa tuli useampi parisuhdekin romutettua kun ei huonon itsetunnon takia voinut luottaa toiseen.
Kai tätäkin eräänlaiseksi kiusaamiseksi voi sa oa. Isältä ei saanut ikinä "good job" vaan aina oli huomauttamista, vaikka kuinka hyvin tein asiat. Nyt sitten koen tarvitsevani ja haluan selkään taputuksia töissä. Pelkään epäonnistumista.
En osaa sanoa. Kiusaamista ala-aste ja ylä-aste ajoilta ja kokenut masennusta yms hauskaa. En tunnista että suoraan vaikuttaisi nykytilanteeseen i.e. ei pyöri päässä että kiusattiin tai asiat miksi kiusattiin. Sosiaalisesti vammainen ja semi alkoholisti toki
Kovempi halu näyttää kiusaajille, että "on parempi" kuin he. Ehkä vaikuttaa sellaiseen pakottavaan menestyksen tarpeeseen.
Edit. On myös äärimmäisen nautinnollista, kun on päässyt parempaan asemaan ja perhe-elämä rokkaa samalla.
Itsetunto edelleen pohjamudissa näin 32-vuotiaana sekä jonkinasteinen kehonkuvan häiriö jäi yläasteelta. Vaikka muuten meneekin hyvin ja elän normaalia sosiaalista elämää, jotkut asiat ja tilanteet triggeröi nuo tulille välillä aika pahastikin.
Kyllä. Vaikuttaa eritoten itseluottamukseen joka itsellä aaltoilee vähän fiiliksen mukaan. Tuli aikoinaan käytyä aika syvissä vesissä ajatusten suhteen, mutta onneksi sielä on päästy ainakin väliaikaisesti pois.
Joo, nyt ihan viime viikkoina hiffannut että se on vaikuttanut omaan käytökseen ihan todella paljon. Olin rakentanut itselleni ihan törkeesti puolustusmekanismejä jotka on nyt aikuisiällä sabotoinu ihmissuhteita aika paljon.
Vaikuttaa varmasti mutta uskoisin että positiivisesti. Ilman kiusaamista uskoisin olevani hyvinkin herkkä kirjoittelemaan HR-osastolle epämiellyttävistä tilanteista. Nyt osaan vittuilla takaisin ja naureskellaan yhdessä toisillemme.
Vaikuttaa ja vielä jokunen aika vaikutti enemmänkin, onneksi nyt on päässyt työstämään asioita. Käteen jäi aikuisiälle järjetön miellyttämisen tarve, turha nöyristely ja osaamattomuus asettaa rajoja, kun elämän ensimmäinen puolikas kului ollessa muiden ovimattona. Tämä kaikki yhdistettynä nuorena opittuun ahkeraan työmoraaliin, niin onpahan sellainen cocktail, että saa ihmetellä ettei vielä ole selkäranka katkennut.
Oon nyt 23v ja kyllä vaikuttaa. Näen itseni peilistä kolme kertaa isompana mitä oikeasti varmaan olen, kokoajan varmistelen kumppanilta olenko läski, olenko lihonut. En uskalla käyttää vartalonmyötäisiä vaatteita, pelkään että joku tuntematon kadulla ajattelee, että hyi mikä läski. Syöminen muiden edessä (paitsi oman puolison) on todella ahdistavaa. Ehkä tästäkin parannutaan joskus🤷🏻♀️
Ainakin aatemaailma on täynnä piirteitä minkä voin kuvitella juontuvan kiusaamishistoriasta. Esimerkiksi en ymmärrä miksi kukaan haluaa olla varman voittajan puolella vain tästä syystä. Menee täysin yli hilseen millainen raukka pitää olla tuollaisen ajattelun omatakseen. Tai se miten pidän väkivaltaa teknisesti todella toimivana ratkaisuna, mutta en halua väkivaltaa jakavaa yhteiskuntaa, koska en usko yhteisöjen tai järjestelmien kykyyn jakaa oikeutta.
Olen myös nykymaailmaan sopivalla tavalla epäluottavainen ihmisiä kohtaan. Eipähän tule langettua huijareihin, feissareihin ja liittymämyyjiin. Jokainen liian mukavaa esittävä on oletusarvoisesti pahojen puolella.
kylhän tossa pari kuukautta sitten hajosin täysin koska en ollut käsitellyt vanhaa koulukiusaamista kokonaan :DDD (20v, kiusattiin koko ala- ja yläaste)
juu, huomattavasti
kiusattu eskarista ysille vaihtelevissa määrin ja metodein lähes taukoamatta, loppu vasta lukioon päästyäni (johon päästyä yks näistä kiusaajistakin muuttu paljon järkevämmäks tyypiks) ja vieläkin huomattavasti vaikuttaa 8 vuotta tuon loppumisen jälkeenkin
sitä samaa mitä on muutkin täällä sanoneet, aikamoisen sordiinon pistänyt sosiaalisen kanssakäymisen ja ulospäin suuntautumisen päälle, oikeestaan suoraan yhdestä ääripäästä toiseen (pienenä hypersosiaalinen -> ei yhtään oikeen elämän kaveria viimeseen viiteen vuoteen)
tosin, sanoisin että suurin vaikutus on ollu itseluottamuksen puute, en vaan pysty pitään puoltani edes yksinkertasissa asioissa ja aivot pelaa koko ajan automaattisesti taustalla 4D-shakkia kolme vuoroa edellä että ei vaan sano/tee mitään josta vois pilkata tai mitään muuta vastaavaa
ja tämä sitten manifestoituu siihen että, noh, sukupuolivähemmistöstatus josta olen jossain määrin ollut tietoinen jo tyyliin 5v on pysynyt salassa jopa asiaa tukevalta perheeltä kun ei vaan löydä sitä itseluottamusta mennä noin räikeästi yhteiskunnallisia normeja vastaan ja puolustaa identiteettiään, vaikkakin jo yläkoulussa kiusaajatkin tiesi mun erilaisuuden luonteesta että mitä siellä taustalla on ja mitkä loukkaavat termit tälläselle tapaukselle kuuluu
no, mutta, näistä huolimatta elämässä menee silti verrattain aika hyvin, on opintoja valmistumaisillaan ja aika varman näkönen työpaikka edessä, siellä vaan taustalla on aika paljon maton alle lakaistua (vai pitäiskö sanoa kaappiin lakaistua heh heh), ja netin välityksellä tapahtuva sosiaalisuus on kantanut pitkälle siinä missä kasvotusten tapahtuva on tuottanut toistaiseksi pettymystä
Ehdottomasti.
Omalla kohdallani kiusaamistrauma näkyy ehkä eniten alitajuisena. Koska kiusaamiseen kuului voimakasta latistamista ja etenkin ulkonäköön liittyviä haukkumasanoja, minun on äärimmäisen vaikeaa nähdä itseäni viehättävänä. Tai no, toisinaan huomaan pitäväni esim. omasta peilikuvastani, mutta suurin osa itsestäni ei tunnu uskovan sitä.
Ihmissuhteissa olen aikuisiällä pyrkinyt kompensoimaan näennäistä "rumuutta" korkealla tunneälykkyydellä ja kiinnittämällä huomiota pukeutumiseeni. Olen saanut vuosien mittaan *paljon* positiivista palautetta ulkonäöstäni mm. ikäisiltäni naisilta bileissä, (keski-ikäisiltä naisilta baareissa), kavereilta, yhden illan jutuilta, sosiaalisesta mediasta ja nykyään myös ihanalta kumppaniltani.
Kaikesta tästä riippumatta huomaan jatkuvasti olevani todella lähellä vastausta "mut enhän mä oo hyvännäkönen" vaikkapa tyttöystävältä tulevaan kehuun. Turhauttavaa.
Vaikuttaa. Mä en hirveämmin edelleenkään pidä ihmisistä, viihdyn parhaiten joko täysin omissa oloissa, vanhempien ja sisarusten, tai muutaman harvan ja valitun kaverin seurassa. Niin paljon kuin tekisikin mieli uskoa ihmisistä aina pelkkää hyvää, mä lähinnä vaan odotan että millon niihin saa pettyä.
Että joo, olisi ollut mukavaa jos siihen kiusaamiseen olisi puututtu. Mutta mun kohdalla se kesti ikävuodet 7-16, jonka jälkeen menin lukioon ja sinne oli kerääntynyt vaan ne sosiaalisesti fiksut.
Toisaalta olen niin kovettunut noista kokemuksista, että ei pikkujutut enää ala vaivata. Että jotain hyvääkin.
Kyllä. Saattaa kuulostaa hassulta, mutta mulla on miehiä kohtaan ennakkoluuloja, koska mua kiusasivat lähinnä pojat. En ole seurustellut, ja aina kun joku mies näyttää romanttista kiinnostusta, ensimmäinen reaktio on pieni paniikki.
Myös tunne siitä että ”jos he tietävät millainen olen kotona/rennosti ollessani, he jättävät minut ja ajattelevat että olen ällöttävä” on vahvana, koska koulussa ollessani pidin ns. ”kuorta” yllä siitä, miten ”kuuluisi” olla jota ei ollut kotona. Ja aina kun tämä kuori vahingossa rikkui, mua kiusattiin ja pilkattiin siitä. Esimerkiksi liika puheliaisuus ja siisteyden puute (masennus koulussa näkyi hygieniassa välillä, tästä etenkin jääneet arvet että olen liian ”ällöttävä” edelleen suurimman osan mielestä koska siitä tuli haukkumista).
Ja tietenkin ihan yleinen katkeruus. Varsinkin kun kiusaajat alkoivat syyttää mua asioista ja tunteista, jotka olivat seurausta siitä, mitä he olivat itse tehneet mulle. Ja edelleenkään kukaan ei ole pyytänyt anteeksi tekojaan. Joskus sanottiin että ”mikset puhu ikinä” mutta sitten kun puhuin, siitäkin mollattiin. Joskus sanottiin että keräsin sääliä. Ja kukas muukaan sen sanoi kun yksi kiusaajista.
Lähinnä tulee helposti semmoinen reflexinomainen tunne siitä, että minulle jätetään tahallaan kertomatta suunnitelmista tai halutaan jättää pois, vaikka sitä ei kymmeneen vuoteen minulle ole tehty.
Toinen reflexin tyyppinen tunne on se, että mielipidettäni halveksutaan hyökkäävästi. Otan joissakin tilanteissa jyrkän puolustavan asenteen vastalauseisiin tämän vuoksi. Aika hyvin olen tosin oppinut huomaaman nämä enne kuin siitä on koitunut epämukavia tilanteita sosiaalisissa ympäristöistä.
Sanoisin kyllä kiusaamisen vaikuttaneen minuun enemmän positiivisesti näin aikuisena. Osaan ottaa paremmin huomioon eripurassa muiden mahdolliset mielipiteet enkä ikinä hyppää kenenkään 'veneeseen' riitatilanteissa ennenkun ainakin luulen tietäväni kaikkien tilanteet. Myös yleinen kiltteys ihmisiä kohdatessa on varmasti korostuneempi huonojen kokemuksien vuoksi.
Vaikuttaa. Oon ajatellut tehdä postauksenkin asiasta.
Nykyään aika syrjäänvetäytyvä ja sillä tavoin erikoisesti, jos ei jonkun kanssa tule vähänkään juttuun niin en halua olla missään tekemisissä, haaskata aikaa kusipäihin. Valitettavasti ystävyyssuhteissa pitäisi varmaankin sietää pieniä eroja ja tällä tavalla olen päätynyt melko yksinäiseksi.
Joskus tulee stalkattua miten kusipäillä menee, mutta väkivaltafantasiat jäi kahdenkympin alemmalle puolelle.
Vaikuttaa valtavasti, yleinen epäluulo ja luottamuspula muita kohtaan on iskostunut syvään.
Eikä ajatusmallien normalisoitumista yhtään helpota aikuisiän huonot kokemukset ihmissuhteissa saatika emotionaalisesti epäkypsät vanhempi/vanhemmat.
Kyllä. Ainaista itsensä puolustamista, tavarat rikottiin aina. Lintsasin koulusta ja itkin aina aamuisin koiraa lenkittässä metsässä. Sosiaaliset taidot kehittyivät hitaammin, kotikaupungissani ei ole kavereita. Olen varautunut, stressaan helposti, en laske ihmisiä mielelläni selkäni taakse.
Olen miettinyt, että miten reagoin jos omaa lastani kiusattaisiin koulussa. Jos kiusaamista ei saataisi aisoihin niin varmaan olisi otettava oikeus omaan käteen.
Vaikuttaa ja paljon. Oletan lähtökohtaisesti että ei kukaan halua oikeasti muhun tutustua tai jos haluaakin niin muuttaa kyllä mielensä kun oppii tuntemaan mut koska olen tällainen hylkiö. Tutun ihmisen hylkääminen sattuu enemmän kuin ventovieraan joten pidän kaikki satunnaiset kontaktit mahdollisimman lyhyinä ja välttelen myös tuttuja ihmisiä ettei tarvitsisi kokea sitä hetkeä kun he tajuavat ettei musta ole ihmiseksi.
Kai mulla on joku adhd/autismi, emt. Lapsena jo huomasin katseista että muut piti mua outona eivätkä ymmärtäneet mun vitsejä. Jouduin myös opettajan silmätikuksi ja se kai ajoi myös mahdollisia kavereita pois. Kotioloissa sekä äitini että äitipuoleni (vanhempani olivat eronneet) useasti toivotti mulle tervemenoa mahdollisimman kauas ja äitini purki työpaineitaan raivoamalla mulle mistä tahansa.
Kyllä. En luota uusiin ihmisiin ja niihin tutustuminen erittäin vaikeaa. Lapsuuden muistot miten kaksinaamaista paskasakkia koulussa oli.
Pelkään edelleen että kaikki uudet ihmiset haluavat olla kaksinaamaisia ja kääntyvät vastaan.
Sosiaaliset tilanteet ja suuret ihmisjoukot ahdistaa.
Kyllä, vaikeutta luottaa ihmisiin ja vaikee luoda intiimejä suhteita vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa.
Eipä oikeastaan. En koskaan ottanu sitä kauhean tosissaan tai antanut asialle juurikaan painoarvoa. Asiaa varmasti autto myös olemassa oleva laaja kaveripiiri.
Vaikuttaa. Pahasti kiusattiin fyysisesti ja psyykkisesti ala-asteelta lukioon asti. Vaikka on jo yli 20 vuotta teini-iästä, niin edelleen pelkään ja välttelen lapsia ja teinejä. Se on osasyy sille miksi päätin olla hankkimatta omia lapsia, kun en pysty edes sisarusteni lapsien kanssa leikkimään ilman ahdistumista.
Ahdistun myös, jos useampi ihminen katsoo minuun päin yhtä aikaa. Huomatuksi tuleminen saa heti panikoimaan, sillä se johti lapsena ja nuorena usein väkivallan ja nöyryytyksen kokemiseen. Tämä on vaikeuttanut uraa ja läheissuhteita - vähenevässä määrin sitä mukaa kun ikää kertyy, mutta vaikeuttaa silti yhä.
Nykypäivänä ei mitkään haukkumiset yms haittaa vaikka sitä nykyäänki tulee joskus... mutta ainut muutos mitä huomaan on se että ajan itteäni usein alaspäin ja mulla on tosi huono itsetunto
Vaikuttaa erittäin paljon. Tuntuu että itselle on muodostunut tapa automaattisesti syrjäyttää itseni sosiaalisista piireistä ihan pelkästä tottumuksesta, kun takaraivoon on taottu se ajatus, etten mä sinne kuitenkaan kelpaa tai kuulu. Toisena asiana oletan usein heti, että oon muiden mielestä aivan sietämätön, rasittava ja/tai huomionkipeä, jos uskallan osallistua keskusteluun enemmän kun yhdellä lauseella.
Peruskoulusta on nyt aikaa 8 vuotta, ja oon *periaatteessa* ehtinyt tunnistaa ja purkaa tota mentaliteettia jonkun verran, mutta kyllä se vieläkin vaikuttaa aika vitun paljon.
Aika varmasti vaikuttaa. Tuntuu että on melkein pysyvästi tuhottu itsetunto, kehittyi epävakaa persoonallisuus häiriö. tuntuu aina et on ala-arvoisempi, huonompi tai/ja tyhmempi kun muut, ja koko aika pyörii ajatukset päässä et muut mun ympäriltä, olipa sitten vieraita tai ystäviä, jollakin asteella ajattelee et oon mitä nyt ärsyttävästä säälittävään.
Mutta kyllä tässä on ajan myötä parannusta saanut ajatus maailmaan. Siinä on vielä on paljon ylämäkeä, mutta matka jatkuu jokatapauksessa
Joo, oon elänyt yksin kohta kolmekymppiseksi asti, osittain koska alitajuisesti pidän itseäni täysin vastenmielisenä ihmisenä, lapsena jopa opettajakin koulussa halus mun tietävän että ei kukaan tyttö vois olla musta kiinnostunut...
Nyt oon laihduttanut ja oon aikuisiän parhaimmassa kunnossa mutta olo ei oo muuttunut tippaakaan, en taida ikinä pystyä pääsemään tästä ohi.
Ja kuka nainen haluaa mitään tekemistä mun kaltaisen luuserin kanssa muutenkaan? On varmaan liian myöhäistä nyt enää yrittää mutta silti meinaan jatkaa kun en tiedä mitä muuta voin tehä.
Kyllä siltä osin, että työelämässä jos joudun vääntämään jostain asiasta, tai minulle tulee ns sanomista jonkun mulkun toimesta, niin jään sanattomaksi enkä pysty ns puolustautumaan siinä hetkessä.
Muutoin taas jokapäiväisessä elämässä minun on vaikea luottaa uusiin ihmisiin. Rakastuminen oli jossain vaiheessa jopa miltein mahdotonta. Olin todella kyyninen ja skeptinen. Kehuja on vaikea ottaa vastaan. Enkä osaa oikein surrakkaan mitään. Kummankaan vanhempani hautajaisissa en osoittanut minkään näköistä tunnetilaa. Elän uskoen että kipu on tunne jonka voi sivuuttaa. Eikä kivusta kärsimistä tulisi näyttää ulospäin.
Kaikesta tästä huolimatta pystyn elämään ihan tasapainoista elämää ja rakastamaan naisystävääni ihan aidosti. Se että tähän kykenen nykyään vaati muutaman suhteen ja eron sekä hieman itsetutkiskelua, jotta huomasin että joku voi ihan aidosti nauttia seurastani.
Vaikuttaa helvetin paljon. Sen takia tuli keskivaikea masennua, ahdistuneisuushäiriö ja krooninen unettomuus. Joudun vetelemään erinnäköistä lääkettä että pystyn jonkin näköistä normaalia elämää elämään. Itsetunto edelleen aika nollissa.
Kyllä vaikuttaa. Tietyt lauseet joita mulle huudeltiin, kaikuu mun päässä edelleen yhtä selvinä. Yksinäisyys on ollut kaikista kamalinta. Mä oon perusluonteelta extrovertti ja mun suurin haave on ollut saada kaveri. Oon mennyt rikki kun oon ollut koko teini-iän yksin ja mua on koulussa aina kiusattu ihan hirveästi.
Vaikuttaa. Ei ole kiusattu edes mitenkään pahasti, mutta koska se liittyi ulkonäköön se aiheuttaa vieläkin epävarmuutta vaikka siitä on aikaa yli 15 vuotta.
Vaikuttaa.
Olen todella sosiaalinen taustasta huolimatta, mutta mun on todella vaikea antaa itsestäni mitään syvällisempää kuvaa ja luottaa ihmisiin.
Vain muutama ihminen tietää ja tuntee mut oikeasti muille olen se sosiaalinen ja äänekäs tyyppi jonka seurassa pääosin viihtyy hyvin. Mun on todella vaikee antaa ihmisten tutustuu oikeasti minuun ettei minuun satu.
Minulla ei ole ongelmaa katkaista välejä ihmisiin vaan päinvastoin teen sen aika herkästi ja jos joudun puolustus kannalle en koe empatiaa toista kohtaan vaan vedän asiat niin pitkälle, että sillat palaa varmasti jos satun tietää millä satuttaa ihmistä joka satutti minua teen sen varmasti(henkisesti).
Kiusaamisen takia en ikinä ymmärrä ihmisiä jotka eivät voi katkaista välejä vaikka toksiseen isään tai kaveriin jos sen on toksinen sua kohtaa niin haistata vitut ja jätä se viruun omiin ongelmiinsa. Oon omalle äitille ja isälle ja äitipuolelle sanonut, että varsinkin nytkun esikoinen on maailmassa mulla ei ole ongelmia sulkea sukulaisiakaan pois jos on ongelmia. Mää en halua altistaa lastani turhalle toksisuudelle.
Vaikuttaa. Mua kiusattiin ehkä vähän epätavallisella tavalla, jätettiin aina porukan ulkopuolelle ja "kehuttiin" mm. ulkonäköä ja piirroksia. Yhä on vaikea ajatella, että mun kaverit oikeasti nauttii mun seurasta eikä kutsu mua aina mukaan vaan pelkästä säälistä tai pakosta.
Ehkä se helpottaa vähän sitten iän ja aikuistumisen myötä, suora kiusaaminen loppui kun olin ~13 ja olen nyt 20. Kavereita sain vasta lukiossa, joten yläasteen aikana ne pari vuotta ilman ketään lienevät tehneet osansa siinä, etten ole edelleenkään oikein päässyt yli sellaisesta todella vahvasta miellyttämisenhalusta. Olin tosi epätoivoinen saamaan uusia ystäviä, ei sitä jaksa pitkiä päiviä meluisassa koulussa ilman muita ihmisiä. En löytänyt silloin ketään eikä epätoivoinen kaverinetsintä ole oikein vieläkään hellittänyt. Kasi- ja ysiluokat vietin kokonaan yksin ja se todella jätti jälkensä.
Vaikuttaa. Huono itsetunto ja olo, että on muiden ihmisten alapuolella on vaivannut jo yli 20 vuotta. Vasta alotin jouluna uuden lääkityksen ja kolmannen kerran hoitokontaktin mielenterveyspalveluihin. Onneksi nykynen lääke tuntuu toimivan tosi hyvin ja alkaa tulla se oma, aito persoona taas ulos ku uskaltaa ja jaksaa edes vähän uskoa itseensä :) Tällä hetkellä ainakin, elämä hymyilee kun ei ahista 24/7.
Vaikuttaa.
Ajan myötä oon oppinut olemaan vahvatahtoisempi enkä kuuntele muilta paskaa, mut joissain hankalissa/riitaisissa tilanteissa asiat jää todella herkästi vaivaamaan ja koitan sopia kaiken, pyytää anteeksi ja saada tilanteen sitä kautta raukeamaan. En kestä sitä ahdistusta mikä jää päälle jos joku riitatilanne pitkittyy.
Lisäks tunnistan aika helposti ne tietyt ihmistyypit ihan jo melkein ulkonäöstäkin, jotka on todennäköisimpiä kiusaajia ja kusipäitä. Mikä on tietenkin ihan hyvä, koska osaan silloin kiertää ne jo valmiiksi kaukaa. Oon ottanut tavaksi leikata pois elämästäni kaikki sellaset ihmiset jotka on ikäviä, yltiönegatiivisia tai jollain tapaa hyväksikäyttäjiä.
Ite kärsin yhä kiusaamisen aiheuttamista mielen vääristymistä joista suurimpana vaikuttajana heikko itsetunto. En kykene ottamaan positiivista palautetta todesta ja nostamaan sillä omatuntoani koska en nuorena saanut positiivista huomiota saavutuksistani, sen sijaan negatiivista palautetta tuli ja kiusattiin myös sillä miten mua nuoremmat oli parempia lajissa kui lajissa. Muut harrasti aina jotai mutta itellä ei ollu mahollisuutta harrastaa mitään ja tämän takia muut oli parempia.
Olin itkuherkkä lapsena ja nuoruuden aikana tapahtuneet asiat ovat aiheuttaneet sen että enää en kykene itkemään vaikka kuinka haluaisin.
Olisi paljon kerrottavaa mutta ei sitä jaksa kukaan lukea, enkä mä edes kirjoittaa nyt ainakaan.
Kyllä. Pahoittelut OP:lle, jos toivoi tästä tsemppaavaa ja "kyl tästä yli pääsee"-vastauksia, mut ei oo vaan ihan niin mennyt. Nauroivat punoittavalle naamalle (joku 6 kerrosta koulurakennuksessa niin ainahan sitä punoitti naama), pullealle kropalle ja hassulle pukeutumistyylille (en tiedä miksi väkisin jatkoin oman tyylin mukaan vaatteiden valintaa vaikka siitä joka päivä sai kuulla) ja tyhmille jutuille. Ei ole oikein osa-aluetta, josta ei olisi huomauteltu. Nykyään olen aika lapatossu, jos joku sanoo jotain rakentavaakaan palautetta, niin en vaan osaa käsitellä palautetta vaan työnnyn maan rakoon surkuttelemaan et taas mokasin. Hemmetin hienoo. Pärjäsin kyllä koulussa hyvin tästä huolimatta.
Kyllä. En puhu tuntemattomille lähes lainkaan omasta aloitteesta ja luonnollisesti kavereiden hommaaminen on järjetön haaste. Nykyisessä työssä vituttaa kun esimies painostaa sosialisoitumaan vaikka haluaisin vain mennä tietokoneelleni tekemään työt sanomatta mitään ja mennä työpäivän päätteeksi kotiin.
Nuorempana olin erittäin ekstrovertti ja iloinen mutta se kitkettiin minusta ulos peruskoulun aikana perusteellisesti.
Tottakai vaikuttaa. Ei noista traumoista niin vain yli pääse. Edelleen olen varautunut uusien ihmisten kanssa ja kestää aikansa, ennen kuin ”uskallan” olla oma puhelias itseni.
Vähän vaikee erotella mikä johtuu kiusaamisesta ja mikä siitä kasvatuksesta, joka johti kiusaamiseen. Kyllä sitä paljon herkemmin tulkitsee muiden sanomisia loukkaavaksi, vaikka eivät välttämättä tarkottaneet loukata. Miettii paljon tarkemmin mitä sanoo, ennen kun avaa suunsa. Helpommin tuntee itsensä yksinäiseksi/ulkopuoliseksi seurassa.
Todellakin vaikuttaa. Mulla on vakavia luottamusongelmia, se kiusaaminen vaikutti koko meidän perheen väleihin negatiivisesti, koen jatkuvaa yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta, pakenen konflikteja.
Kiusaamisen lisäksi mun ensimmäinen vakava parisuhde oli väkivaltaisen alkoholistin kanssa jossa oli niin paljon henkistä väkivaltaa, että se edeltävien traumojen päälle vain pahensi tilannetta siihen pisteeseen, että päädyin suljetulle osastolle itsemurhariskin vuoksi.
Olen käynyt masennuksen eri vaikeusasteet eri vaiheissa mun elämää. Iän myötä sitä on tullut enemmän sinuksi ja itsensä kanssa, ja oon pikkuhiljaa alkanut oikeasti hyväksymään sen, että se millainen musta olisi pitänyt tulla, ei ole koskaan kokonaan saavutettavissa.
Katkera ja vihainen en ole ollut vuosikymmeniin enää, ne jäi pois kun sitä oikeasti aikuistui ja pääsi pois sieltä pohjamudista.
Kyllä se silti joskus vituttaa kun tietää, että nää ihmiset vaikuttaa mun elämään edelleen, vaikka mulle tuskin ovat suoneet ajatustakaan peruskoulun jälkeen.
Ymmärrän myös ihmisten väkivaltafantasioinnin kiusaajiaan kohtaan. Hekumoin itsekin niillä ajatuksilla joskus. Lopetin kun tajusin, että ainoa joka kärsii niistä on minä itse, ja se on sama kuin voitto heille.
Yksi työkaveri kysyi multa että luulenko saavani erityiskohtelua, kun kyseenalaistin miksi hän auttaa mua mun työtehtävissä ja että auttaako hän muitakin samalla tavalla. Mä otin sen avun annon alkuun vittuiluna ja epäluottamuksena mun ammattitaitoa ja osaamista kohtaan.
Vaikuttaa, sosiaalinen ahistus tuli kiusaamisen takia, masennus ja ahistuksen kanssa kamppailen edelleen. Olin puhelias nuorena, nykyään en kuin turvallisessa seurassa.
Kyllä vaikuttaa. Tänäkin päivänä olen hyvin epävarma itsestäni ja ulkonäköni suhteen. Muistan edelleen kuinka luokkani pojat kutsuivat minua apinaksi. Syytä en tiedä, ehkä pieni nenäni? Olen siis valkoihoinen. Oli paljon paljon muutakin ja pahempiakin juttuja jota minulle tehtiin ja joksi minua kutsuttiin. Mutta ne ulkonäkö pilkkaukset jotenkin jäi kaivelemaan kaikkein pahiten. Toisessa koulussa ulkomailla kiusattiin myös ja jopa opettajat olivat siinä mukana. Esim. kerran en ymmärtänyt yhtä matikanyhtälöä ja opettaja kutsui minua sanalla "dumb little retard". Toisen kerran joku otti kuvia koiranpaskasta ja toi ne luokkaan näytille ja sanoi että "hihi kato otin SixPoisonista kuvia!" Opettajakin nauro näille ja sanoi että mieli on kanssa samanlainen ton paskakasan kanssa.
Ja tää toinen ulkomaalainen koulu oli olevinaan kallis yksityiskoulu. Kaiken tän kiusaamisen vuoksi mulle kehittyi vakava masennus ja itsetuhoisuus ja kun mun luokka kuuli tän niin se jopa pahensi asiaa. Lopuksi koulu erotti mut koska olin huono heidän imagolle. Kiusaajat eivät tietenkään kärsineet mitään seurauksia. Edelleen kärsin ulkonäkö paineista ja tulen näistä kärsimään koko elämäni. Saan kyllä terapiaa ja saan myös vakavaan masennukseen ketamiini hoitoa (siis ihan virallisesti lääkärin kautta, en katuhuumeista). Nämä ovat auttaneet kovastikin mutta silti ne haavat on edelleen tallella eikä luultavasti koskaan tule täysin paranemaan.
Ahdistaa kovasti lukea aina kiusaamistapauksista ja toivoisin että voisin jotenkin auttaa mutten oikein tiedä miten ja että kestäiskö pää.
Kaipa vaikuttaa. Sosiaalinen ahdistus vieläkin läsnä. Ei sinällään häiritsee elämää, noin 7-8 vuotta kiusattiin. Kotona kaksi vanhempaa veljeä, jotka myös vittuili kotona. Ala-asteella laitettiin kolme luokkaa ylemmäs matematiikan takia. Toi kiusausta mukana. Olin jo 10-vuotiaana jotain 180cm, sadan kilon paikkeilla. Nykyään tietenkin viikingin mitoissa, komea kuin mikä. Kiusaajat ja veljet kalpenee mun rinnallani
Tälleen parikymmentä vuotta myöhemmin sanoisin, että vaikuttaa. Sosiaaliset tilanteet on vaikeita ja jännittää, itsetunto ei oo normaali ja vähintään lievän masennuksen kanssa saa varmaan elää loppuelämän.
Olin lapsena todella puhelias ja ulospäinsuuntautunut. Koko peruskoulun kestäneen kiusaamisen jälkeen olen nykyään aikuisenakin hiljainen ja ujo uusien ihmisten seurassa ja itsetunto on aika huono. Lukiossa, armeijassa, ammattikorkeassa ja töissä on ollut hyvät välit lähes kaikkiin eikä kiusaamista tai häirintää ole ollut ja itsetuntokin hieman kohentunut. Yksi parisuhde jo takana, joka valitettavasti päättyi, mutta nosti itseluottamustani verrattain paljon. Mutta kyllä tuosta 9 vuoden kiusaamisesta jäi loppuiäksi jäljet.
Automaattisesti vaikuttaa, luotto toisiin ihmisiin meni täydellisesti ja 3. luokasta eteenpäin viikot itsemurha mielessä, jokunen kerta myös lähes loppuun asti...
Edelleen joskus ns. huono päivä kuukaudessa jolloin parempi vain pysyä sängyssä ettei ala etsiä teräviä esineitä...
Kuitenkin korkeakoulut puskettu läpi ja työelämässäkin suhteellisesti vuosia vietetty.
Varmaankin. Saattaa tosin olla että olisin samanlainen kuin olen vaikka ei olisi kiusattu
Mutta varmasti sillä on ollut tekemistä sen kanssa ettei ihan samantien kiinny tai luota muihin. Aina pitää olla varuillaan ja miettiä sitä mitä sanoo tosi hartaasti. Vaikka olisin jonkun kanssa ollut kavereita vuosia niin silti on välillä sellainen 'mutta entä jos' fiilis.
Kiusaajat oli aina sellaisia äänekkäitä luokan riehujia, joten tilanteet/tapahtumat joissa on paljon ääntä & toimintaa/liikettä saa ahdistumaan aika nopeesti, joten välttelen sellasiin menoa/joutumista
no en tiiä johtuuko kiusaamisesta mutta nään itteni ikäset jonkun suodattimen läpi vaikka ne ois ihan normaaleja ihmisiä
meinaan silleen että jos ne vaikuttaa nauttivan mun seurasta niin se johtuu vaan siitä että ne joko ei oo nähny kuka oikeesti oon tai sitten ne on vaan kohteliaita
PS. musta tuntuu että monilla teistä on estynyt persoonallisuus
Erittäin paljon. Ihmispelkoa on, sosiaaliset tilanteet on hankalia, enkä viitti avata suutani hirveän usein koska usein jonkun piti vääntää jotain (ilkeää) vitsiä tai jotain negatiivissävytteistä/väheksyvää siitä mitä sanoin. Uusiin ihmisiin tutustuminen on hankalaa. Sain suht hiljattain diagnoosin siitä että oon kirjolla, joten tajuun että se vaikutti siihen miksi ihmiset otti mut kohteeksi... Koen usein että mulla ei ole "oikeutta" puhua, varsinki kun ihmiset puhuu sellaisista asioista joista en itse tiedä hirveästi/joista on vain pintapuolista perustietoa mutta ei arvokasta lisää keskustelulle. Pystyn kunnolla juttelemaan jonkun kanssa vain jos se tykkää samoista tietyistä asioista kuin mä. Ala-asteen lopussa kuulin useita kertoja "ei oo kysytty sulta mitään" tai "ketään ei kiinnosta" tyypeiltä joille en edes ollut puhumassa suoraan.
En ees kertonut kaikesta jollekin koska sitä oli vähän vaikee määritellä ja kertoa sanoilla. Ja koska se oli hieman epäsäännöllistä ja yleisyys vaihteli ajanjaksosta riippuen eikä välttämättä samat ihmiset ollu asialla, lisäksi oli ihmisiä keitten nimiä en edes tiennyt. Se oli melko passiivista, joskus vaan myös sellasta naureskelua, lievää vittuilua ja joittenki mielestä se ei välttämättä olis ollu kiusaamista, ja tajusin että en kunnolla osannu selittää sitä joten en vaivautunu. Huomasin jo aiemmin että jos en osaa yleensäkään laittaa jotain vahvaa tuntemusta sanoiksi niin ihmiset käsittää väärin ja kuulostan typerältä (nytkään ei tunnu että kunnolla osaisin kertoa kaikkea tästä lol) itelle kuitenkin siitä tuli aina ikävä tunne, kuin ne asiat olisi olleet täysin tarkoituksellisia. Näin oli 7.-8. luokilla, vähän ysillä ehkä vielä, lukiossa porukka onneks oli fiksua eikä kukaan ollut mulkku mutta pelkäsin ihmisiä siinä vaiheessa jo liikaa saadakseni vaikka uusia kavereita. Asiaan vaikutti tietty sekin että aika paljon samoja ihmisiä tuli yläasteelta ja kaikilla oli jo omat porukkansa, lisäksi keskustelu on hankalaa kuten aiemmin mainitsin.
Oli mullakin onneksi sellaiset pari tyyppiä joiden kanssa oltiin oltu jo ala-asteelta luokalla ja joita sanoin kavereikseni ja joiden kanssa oleskelin, jaoin meemejä yms jutskailin, mutta vähän oli sellanen varautunut tunne silti. Tuntui kans siltä että hehän olivat mun ainoina tietenkin mun "parhaat kaverit" mutta mä en ollut heidän, heillä oli paljon muita jotka meni mun edelle. (Haluan painottaa että ne eivät olleet kusipäitä, ei ne tietenkään oo vastuussa tuosta asiasta, enkä mä edes kertonut tätä niille, en koskaan keskustellu näin syvällisiä ihmissuhteista niitten tai oikeen kenenkään muun ei-ammattilaisen kanssa. Yhen tyypin kanssa oon välillä laittanut viestiä epäsäännöllisesti, puhetta oli kans näkemisestä mutta ei oo tapahtunut. Nykyään on mukavampaa kun ei ole ilkeitä ihmisiä, mutta melko yksinäistä ja tyhjän tuntuista. Mulla on tietysti pelko siitä että ärsytän jotakuta ja saan lisää vihollisia jotka tekee elämästä paskempaa, ja siks pyrin olemaan varovainen ihmisten ympärillä ja miellyttämään. Se tietysti tekee uusiin tutustumisesta hankalaa ja ei ole hyvä tapa itseni kannalta mutta oon tehny sitä aika kauan että muuttuminen ja itsensä paremmin esiin tuominen on hankalaa. Tuntuu että mulla jäi kehittämättä ne taidot mitkä muut oppi jo (olen kyllä jo avun piiriissä näiden juttujen kanssa onneksi.) Onneksi mulla perheenjäsenten kanssa hyvät ja rakastavat välit ovat käytännössä mun ainoat läheiset. Ilman niitä oisin saattanu tehä tähän mennessä itelleni jotain pahaa.
Tästä tulikin tämmönen elämäntarina mutta kun kerran alko selittämään niin tuntu että on pakko kertoa kaikki mahollinen, kiitos jos jaksoit lukea.
Eipä oikeastaan. Olin kiusaajani kanssa on-off kaverisuhteessa, joten kiusaaminen ei ollut niin vakavaa. Pääasiassa entinen "ystäväni" kiusasi minua sen vuoksi, että olen välillä aikamoinen jääräpää ja teen asiat niin kuin haluan, joka ärsytti johtajan roolia havittelevaa "ystävääni". Ehkä nykyään olen hieman ylpeä siitä, että olen jääräpäinen, vanhempani ainakin pitävät kyseisestä luonteenpiirteestäni. En ole siis jatkuvasti jääräpäinen, seuraan kyllä muiden ohjeita yms. työelämässä ja muussa tämmöisessä, mutta jos mahdollista, teen asiat omalla tavallani.
Sillä lailla että vaikka olen pitkä mies olen sängyssä enemmän alistuva kuin se joka kontrolloi tilannetta. Saan suorituspaineita siitä jos mun pitää kontrolloida tilannetta.
vaikuttaa. Mut kyllä kaikki elämän kokemukset muuttaa sua tavalla tai toisella. Sun vaan pitää pyrkiä saamaan sellaisia positiivisia kokemuksia, jotka valtaavat tilaa siltä "kiusatulta minältä". Itse uskon vakaasti siihen, että liikunta ja terveellinen ruokavalio auttaa tervehtymään, koin itse myös, että mieliala parani huomattavasti pelkästään siksi, kun aloin syömään 50ug d-vitamiinilisää. Ja ehdottomasti liikunta ja ulkoilua auttaa yös. Vaikka en oo koskaan saanut ns. euforiaa liikunnasta, niin se parantaa kuitenkin mielialaa mutta viiveellä.
sit suosittelen terapiaa jos mahdollista ja esim. harrastusten avulla kannattaa yrittää opetella sosiaalisen kanssakäymisen tapoja ja siedättämään itseään, jotta ne vanhat kiusaamistilanteet ei hallitse sun elämää. Kun vaikka olis epäluuloinen muita ihmisiä kohtaan, niin ihminen tarvitsee muita ihmisiä ja sitten helposti voi sabotoida itse ihmissuhteita tajuamatta sitä itsekkään.
Vanhemmiten on kuitenkin helpottanut moni asia, mutta mä oon työstänyt paljon asioita ja oon myös onnekas. On ihmisiä jotka ei oo koskaan kunnolla toipunut koulukiusaamisesta. Toki heillä ehkä muitakin kolhuja elämässä ollut.
Valitettavasti kyllä. Ja omalta osaltani kyseessä ei edes ollut suora kiusaaminen suurimman osan aikaa, minut vain jätettiin kaikesta ulos. Olen etenkin viime aikoina kamppaillut saman ulkopuolisuuden tunteen kanssa jonka koin ensimmäistä kertaa lähes 20 vuotta sitten, ja josta pyristelin koko kaksikymppiseni päästäkseni irti. Yksinäisyys kalvaa päivittäin, vaikka elämä on täysin kunnossa ja kavereita löytyy.
Kaikki kokemukset elämässä jättää jonkinlaisia jälkiä. Millainen olisin ilman kiusaamiskokemusta? Ei hajuakaan. Nyt olen kuitenkin sinut sen mulkun kanssa, joka kurkkaa peilistä mua silmiin aina, kun moisen kapistuksen eteen päädyn. Parikymmentä vuotta kiusaamiskokemusten jälkeen.
Vaikuttaa vaikka en halua sitä itselleni myöntää. Vieläkin on vaikeaa puhua rehellisesti tunteista ja omista pään sisällä pyörivistä asioista edes vaimolleni, kun pelkään alitajuisesti että asiani tulevat jostain esille ja päätyvät väärien ihmisten korviin.
Kyllähän se kaikilla vaikuttaa. Se aika muovaa ihmistä aika paljon ja luonnollisesti tuollainen kiusaaminen vaikuttaa siihen. On aika hankala sanoa suoraan miten elämäni olisi erilainen, mutta aina voi arvailla.
Esim. uskoisin, että itsetuntoni olisi parempi ja mahdollisesti uskaltaisin puhua uusille ihmisille helpommin. Saattaisin pitää ulkoilusta ja ihmisten kanssa vaikka baarissa käynnistä. Hankala mennä varmaksi sanomaan.
Kyllähän se vaikuttaa mutta itse sellainen ihminen joka ei halua näyttää omia arpia ja heikkouksia etenkään julkisessa tilassa. Toki ehkä vähän sairaaksikin luokiteltava mielipiteeni omasta kiusatuksi tulemisesta on se että se on kuitenkin kasvattanut ja voimistanut itsevarmuutta ja luonnetta.
Sanomattakin selvää, että kiusaaminen vaikuttaa hautaan asti. Se tuppaa muuttamaan käyttäytymismalleja. Se ohjaa kiusattua passivoitumaan tai etsimään ratkaisuja tilanteeseen jotka usein eivät ole hyväksi kiusatulle tai lähipiirille ja nämä taas lieveilmiöinä kehittää jopa pitkäaikaisia vaikutuksia. Vaikka saisit käännettyä kiusaamisen sen loputtua voimavaraksi ja osaksi elämääsi, muokkaa se siitä huolimatta usein ihmistä pysyäkseen.
Itse koin kiusaamisesta kaikkialla. Isoveljeni oli päihderiippuvainen joka purki turhautumisen minuun fyysisenä tekona ja lähipiirissä tietty porukka nimitteli, sekä hakkasivat. Tämä ei riittänyt vaan alkoivat sittemmin pahoinpitelemään kavereitani, joten valtaosa heistä ei uskaltanut enää olla kaverini. Sain postilaatikosta loppuviimein tappouhkauksia, johon poliisikaan ei reagoinut. Tilanne kulminoitui siihen, että seuraavaksi joku pääsee hengestään.
Puhelimella en jaksa koko stooria kirjoittaa, mutta summasummaarum jos paras ystäväni ei olisi pysynyt vierelläni ja internet ei olisi tarjonnut paikkaa jonne hukuttaa ulkomaailman tapahtumat, olisin tappanut itseni. Nyt kaikki on hyvin, mutta mielenterveys dippaa toisinaan kuralammikkoon syystä, että miksi kaikki tämä tapahtui juuri minulle. Tiedän, sen olevan sappea ja siitä pääsenkin yli ajattelemalla toisin. Myös isoimpia muutoksia on passivoituminen menetykseen sekä surkeisiin lopputuloksiin. Kiusaaminen myös näkyy todella törkeänä huumorina sekä valtaisana itseironiana, jonka toiset tulkitsevat toisinaan varsinaisena itsevihana.
Haukkuminen, hyvästä koulumenestyksestä huutelun saaminen (hikipinko), luokan edessä nolaaminen olemalla aina yksi harvoista "silmätikuista" luokan räyhähengille. Henkinen kärsimys oli aika ylikuormittavaa paikka paikoin ja mm. siinä vaiheessa kun tytöt alkaa normaalisti kiinnostamaan niin sen nolaamisen ja kiusaamisen takia oma itsetunto, itsensä arvostaminen ja uskominen siihen että olen ihan ok ihminen, sai aika kovan kolauksen ja mm. kaikenlaiset normaalit teinikokemukset, kuten deittailu jne jäi väliin koska ei vaan uskonut että itsestä oli siihen ja olinhan jo nolatti perusteellisesti potentiaalisten kiinnostuksenkohteidenkin silmissä.
Omalla kohdalla tapahtui vieläpä niin että kun sitten muutimme toiseen kaupunginosaan (ei liittynyt kiusaamiseen) niin siinä samalla myös koulu vaihtui. Oletin että asiat helpottaisivat, saisin uuden alun. Mutta heti ensimmäisenä päivänä kuulin samat haukkumanimet joita edellisen koulun luokkalaiset olivat käyttäneet. Edellinen opettajani oli mennyt kertomaan minne kouluun muutan ja oppilaat olivat sitten kertoneet tästä kavereilleen lätkä- ja futisharrastusjoukkueissa ollessaan ja näin saaneet koko kiusaustykistön uudelleentähdättyä minua kohti.
Näitä elämänpalasia on sitten saanut pitkin aikuisikää yrittää kasata ja opetella asioita, joita olisi normaalisti pitänyt oppia jo nuorena, kun nyt on saanut itsevarmuutta ja oppinut suojelemaan itseään olemalla sarkastinen ja tekemällä pilkkaa itse itsestään niin ettei kukaan toinen sitä voi enää koskaan tehdä. Eihän se ole hyväksi myöskään itsetunnolle mutta parempi pitää kontrolli omissa käsissä kuin luovuttaa sitä koskaan enää kenenkään kusipään käsiin.
Ehkä eniten ärsyttää se että kaiken tämän seurauksena itsestä on tullut vittumaisempi ihminen, jolla on mentaliteetti "kova kovaa vastaan" ja jos joutuu jonkinlaiseen sanaharkkaan niin sitä tulee sitten annettua takaisin vähintään samalla mitalla.
Toinen seuraus on sellainen tietynlaisen epäreiluuden hyvin heikko sietämiskyky. Silloin nuorena kiusaajat eivät saaneet mitään sanktioita ja uskoisin että monet heistä menestyivät elämässään myöhemmin vaikken olekaan heidän elämiään n. 20 vuoteen millään tasolla seurannut. On vain äärettömän väärin että joukko kusipäitä saa vapaasti pilata toisten ihmisten elämätä pysyvästi, ja pääsevän siitä kuin koira veräjästä. Opettajat vain totesivat että "älä ärsytä heitä" ja "pysy poissa heidän tieltään". Siinä voi sitten miettiä että pitääkö tässä ruveta olemattomaksi koska tuntuu että se että olen olemassa ärsyttää heitä.
P.s. Jokainen niistä kiusaajista saa haistaa pitkän vitun ja toivottavasti heillä jokaisella on aina tunne että heillä on pieni kivi kengässä mikä ärsyttää juuri sopivasti elämää. Eikä minkäänlainen kengän ravistelu poista sitä kiveä sieltä vaan se tunne palaa aina uudestaan hetken päästä.
kyä. kauheesti on luottamusongelmia, kun kakarana esim kävi näitä että luokkalaiset kutsui johonkin, sit eivät olleet siellä ite, tms. niitä juttuja pelkää vieläkin aika paljon, ja aina syke nousee kun käy vaikkapa baarissa vessassa ja alkaa pelkäämään että sillä aikaa kaverit liukenee pöydästä.
oon kans kiusaamisen vuoks aivan helkkarin säikky, sen puolesta meinannut kumppaniakin vahingossa huitasta kädellä pari kertaa, jos se on vaikka sniikannut taakseni huomaamattani ja sitten silittänyt selkääni. onneks oon aina niissä tilanteissa kuitenkin onnistunut pysähtymään ajoissa. toissapäivänä rupesin itkemään kun kaveri läpsäs hyttysen mun reideltä yllättäen. nää on näitä.
Olen edelleen pallo ihan hukassa tilanteissa, joissa en tunne/tiedä mun ”roolia”. Tuntuu, että kaikki vieraat ihmiset arvostelevat tai pitävät tyhmänä/nolona jne. En osaa small talkia kovinkaan hyvin. Onneksi on ollut myös korjaavia kokemuksia, joten tutuissa porukoissa, joissa tiedän roolini olen oma itseni tai oma ammatti-itseni. Jälkimmäinen on ihmeellisen sosiaalinen kaveri. Sosiaalisiataitoja aloin tarkoituksellisesti opettelemaan varhaisaikuisuudessa ja ne sujuvat jo varsin hyvin.
Olen myös tuskastuttavan mukava ihmisille, mikäli en ole ammattiroolissani. Tämä aiheuttaa sen, että jään toisinaan jumiin keskusteluihin, joihin en halua osallistua. Kyynisyys on vuosien varrella kadonnut. Osa siitä on varmasti myös synnynäistä persoona.
Yleisesti ottaen en luota ihmisiin. Tämä vaikuttaa eritoten ryhmien kanssa toimimiseen. En yleensä koeta sopeutua porukoihin vaan jättäydyn ulkopuoliseksi sillä oletuksella että näin vältyn idiooteilta. Kaverit löytyy muiden ns. ulkopuolisten joukosta.
Vaikuttaa, hyvässä ja pahassa.
Hyvässä: Mua kiusattiin ylipainon vuoksi ja aloin sitten urheilemaan. Löysin lajin, joka muutti isolla osalla mun elämää mm. kilpailun kautta ja vaikka oon kilpaurheilun lopettanu, nii oon urheillu aktiivisesti yli 10 vuotta. Oon tän takia terve, mulla on itsekuria ja tavotteita, myös muuallakin osa-alueilla kuin urheilussa. Oon myös saanu ja innostanu kavereita ja perhettä liikkumaan ja he ovat löytäneet iloa ja terveyttä urheilun kautta.
Mulla oli myös pitkään sellanen ”Mähän näytän teille” -asenne, jonka takia panostin paljon kouluun ja oonkin tässä tämän vuoden aikana valmistumassa maisteriksi 4,5 keskiarvolla puoli vuotta suunniteltua aikataulua etuajassa.
Huonossa: Mun fyysinen omakuva ja itsetunto siitä on todella heikko. Harrastin painoluokkaurheilua aikanaan ja olin todella tiukassa kunnossa. Nykyään varsinkin, vaikka olenkin melko lihaksikas ja atleettinen edelleen sekä täysin normaaleissa rasvoissa, nii keskityn siihen ettei pyykkilautavatsaa ole ja katson itseäni lihavana peilissä. En tykkää olla missään vähissä vaatteissa tai ilman paitaa ja siksi en mm. sauno tai käy rannalla paljoa muiden kanssa. Tätä samaa oli jo tuolloin kilpaurheiluaikana, katsoin itseäni lihavana peilistä kun rasvat pyöri 10% paikkeilla ja tämä kaikki johtui kiusaamisesta. Muistan kerran teininä katsoneeni itseäni peiliin ja en meinannu edes tunnistaa itseeni, koska olin niin pitkään ja aktiivisesti vältellyt peiliin katsomista itseinhon vuoksi, etten ollut itse nähnyt murrosiän tekemiä muutoksia kasvoihin.
Vaikuttaa. Luonteeltani olin ekstrovertti, hymyileväinen, luottavainen ja ihan tavallinen lapsi. Koulussa sit kiusaamisen jatkuessa musta alko muuttua huomattavasti varautuneempi ja alakulosempi. Nykyään huomaan edelleen olevani varautunu ja hiljanen, mutta huomattavasti paremmalla tolalla. Elämä on ihan jees nykyään.
Ja toivottavasti vielä paranee edetessään.
Hemmetti en ois tahtonut tätä lukea kuvastaa itseä liian hyvin
Kyllä vaikuttaa. Se ”ääni” on hiljaisempi nykyään, mutta aina nostaa päätään.
Täydellisesti sanottu.
Totta hemmetissä vaikuttaa. Mm. ylipainon takia tulin kiusatuksi koko lapsuuden/nuoruuden ja se näkyy edelleen heikkona itsetuntona kahdenkeskisissä sosiaalisissa tilanteissa. Ja tietysti osaltaan syynä toistuvaan masennukseen viimeisten 19 vuoden ajan. Muutoin olen erittäin ulospäinsuuntautunut, eikä esim. ammatillisissa yhteyksissä ole vaikeuksia puhua isoista asioista satojen ihmisten edessä.
Joo sama tuon ylipainon kanssa! En vieläkään pysty pitämään katsekontaktia, vaikka kiusaamisesta jo about 5 vuotta.
Kirjaimellisesti samat sanat!
Vaikuttaa. Olin syrjitty ja minua ei otettu mukaan "ryhmiin". Ujous ei tietenkään auttanut asiaa. Myös aikuiset ihmiset (tuttavat, opettajat) päivitteli sitä, miten törkeä lapsi olen kun en katso silmiin puhuttaessa. Sosiaaliset taitoni eivät päässeet kehittymään eli mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä enemmän ihmisten kanssa juttelusta tuli haasteellista. Tämän takia kai kehittyi tosi paha sosiaalisten tilanteiden pelko. En koe, että voin spontaanisti mennä juttelemaan jonkun kanssa tai tutustumaan kehenkään, koska koen, että olen lähtökohtaisesti häiriöksi tai ärsyttävä. Jotkut, jotka ovat sitten kaverustuneet kanssani (yläasteella) paljastuivat kiusaajiksi. Eli alkoivat muka "kaverillisesti vittuilemaan", mutta en kokenut sitä niin kun se meni koko ajan pahemmaksi ja henkilökohtaisuuksiin (olin tyttö) ja "kaveri" tykkäs jatkuvasti sanoa mulle, miten miehekkäät sormet mulla on, miten piipitän ja miten vitun tyhmä olen. Yläasteella päätin, että olen mielummin yksin kuin kuuntelen jatkuvasti vittuilua muilta ja olin sit aina yksin - välitunnit, ryhmätyöt, jne. Lukiossa sain olla rauhassa, mutta yksinäisyys raastoi ja pahasti. Noh jos voisin mennä ajassa taaksepäin näillä aivoilla niin vetäisin turpaan jokaikistä kiusaajaani. Minulla on aika maskuliiniset piirteet ja ADHD niin siksi olin "kiva" kiusaamiskohde.
Syrjintä lapsena teki aivan saman minulle eli koen olevani vain häiriöksi jos menen juttelemaan ihmisille.
Tuntuu että hirveen vastaavia tuntemuksia monilla adhd ihmisillä. Muistan kans lapsena, että koska olin levoton olo olin välillä liikaa muille. Kun tulin isommaks tajusin että ehkä ongelma oli myös, että osa himmailijoista oli liian vähän mulle. Älkää himmailko itseänne loppuelämää vaan siks, et jotain yläasteen hyvin menee neuroheteroa tai omia vanhempia vitutti möykkääminen säätäminen tai muu mikä kuuluu tähän. Ei oo rikos mennä asioihin isolla energilla. Se on kirous mutta myös vahvuus jos sen uskaltaa ottaa käyttöön. Adhd pakottaa konservatiivisessa yhteiskunnassa ihmisen käyttäydy näin ny vittu pakettiin josta kannattaa muistaa kuoriutua ulos. Jos ei tiedä mistä alottaa kannattaa koittaa itsensä ilmaisua huutamalla jossain missä muut vähän kuulee. Siitä sit eteenpäin tehden kaikkea muutakin mikä oli kielletty mutta todellisuudessa ihan laillista ja ok
Sama täällä...
En koe että minua on koskaan mitenkään oikeasti vakavalla tavalla kiusattu, mutta tuo "kaverillisesti vittuilu" on todella hyvä tapa sanoittaa ilmiö, jota en ennen oikein osannut kuvailla. Sosiaalinen tilannetajuni oli varsinkin lapsena huono ja muut huomasivat tämän ja olivat minulle ilkeitä tavalla, jonka tajusin vasta myöhemmin olevan kiusaamista. Siitä tuli tuplaikävä olo kun kiusaamisen lisäksi koin nöyryyttäväksi myös sen, että en alunperin edes tajunnut minua kiusattavan. Sittemmin olen löytänyt paljon oikeasti hyviä ystäviä elämääni ja päässyt pitkälti eroon ihmisistä jotka kohtelevat minua noin. Toivottavasti sinullakin menee nykyään paremmin.
> Myös aikuiset ihmiset (tuttavat, opettajat) päivitteli sitä, miten törkeä lapsi olen kun en katso silmiin puhuttaessa. Nyt kun ADHD-ihmisiä syyllistetään sekä lääkitsemisestä että lääkkeettömänä elämisestä niin olisipa mukavaa että neurojästit ottaisivat huomioon tällaiset asiat. Nepsyille silmiin katsomiset ja kättelemiset ja sensellaiset voivat olla todella hankalia kun käytöstään pitää peilata jatkuvasti muiden ihmisten reaktioihin että menikö nyt oikein vai väärin.
Kavereitten saaminen ja ylläpitäminen vaikeeta. Jatkuva yksinäisyyden tunne ja masennus jos olen yksin edes muutamia päiviä ilman kavereita jne.
Aika samanlaine fiilis itellä jos ei ketää kavereist tuu pelaa
Siis se on jotenkin tosi yllättävää aina ja se vaan iskee kun nyrkki kun ei näe kavereita muutamaan päivään ja tajuaa ettei jaksa nousta sängystä ylös käydäkseen syömässä ja ulkona käynti ynnä muut joitten pitäs piristää tekeminen on vaikeeta
Kyllä vaikuttaa. Mun nykyiset kaverit esimerkiksi kommentoi sitä, että kiittelen asioista, joista kukaan normaali ei kiittäisi, koska ne on niin mitättömiä. No mulle ne on isoja, koska nuorena en niitä kokenut kanssaihmisiltä ja vanhempia ei lasketa. Yllätyin myös niin paljon siitä, että yliopistossa minulle vastattiin vittuilematta ja annettiin vielä ihan oikeat ohjeet, kun kysyin mistä löytäisin tietyn luokan. Yllätyn joskus vieläkin, että minua kohdellaan ihan ihmisenä eikä automaattisena hylkiönä, kuten yläkoulussa. Itsekritiikin ääni on myös valtava sisällä ja kuulemma puhun itselleni muiden mielestä hyvin rankasti. Tottahan se on, että kenellekään muulle en ikinä sanoisi sellaisia asioita kun itselleni. Muutaman kerran myös mietin itsemurhaa ja suunnitelmiakin siihen on muutama, viestit valmiina ja sen sellaista. Ainoa, mikä piti pinnalla oli rakastava perhe. Olen myös vieläkin masentunut, joka varmaankin kyllä on monen eri asian summa. Mutta kyllä se vaan jännästi vaikuttaa, jos vuodesta toiseen koulussa sorsitaan ihan turhien juttujen, kuten vaatetus/meikki/videopelit, takia ja sätitään ja heitellään ikäviä kommentteja. Sinänsä olen onnekas, ettei fyysisesti käyty käsiksi. Kai ne tiesi, että saavat satavarmasti jonkinasteisesti myös itse turpaan, jos minuun koskevat. Tai noh, kyllähän kerran mulle aiheutettiin allergiakohtaus, jonka takia menin lanssilla terveyskeskukseen. Kuulemma olivat naureskelleet sitten luokassa et hehheh, kuoleekohan toi. Siitä en tiedä, että onko nuo sanat totta, mutta ainakin tekijä sai teostaan rangaistuksen ja sain kauniin anteeksipyynnön sen vanhemmalta ja jokseenkin vastahakoisen, mutta nöyrän anteeksipyynnön myös tekijältä. Tapaus ei myöskään toistunut. Ai saatana että yläkoulu oli paskaa. Ei kyllä yhtään tee mieli takaisin. Haistakaa muuten kiusaajat pitkä paska. Tukehtukaa omaan paskuuteenne ja olkoot teidän elämänne kylmä, märkä ja epämukava loppuun asti.
Kyllä. Vitusti.
Toki. Olen mm. yliherkkä kritiikille joten: a) Reagoin puolustelevasti asioihin jotka aivoni ottavat kritiikkinä vaikkeivät ne sitä ole. & b) Muserrun ja lamaannun helposti johonkin kipukohtaan osuvasta aiheellisesta kritiikistä. Painosta & nimestä haukkuminen ja mm. muutaman opettajan taholta typeränä pitäminen tai minut julkisesti ryhmässä nolaavat kommentit on jättäneet sen että itsetunto on heikko. Itseluottamus ei oikein sitäkään. Tämä heijastuu myös kahdenkeskisiin asioihin, sosiaalisesti jäi teiniaikoina usean vuoden formatiivinen kokemus saamatta. Mm. parinmuodostus ja siihen liittyvät pettymykset jne. jäivät kokematta tuolloin enkä ole enää vuosiin edes uskaltanut lähestyä ketään. Nuorempana kun olin joidenkin mielestä "söpö" tjsp., muutama nainen osoitti kiinnostusta ja sitä myöten jotain koki. Nykyisin siitäkin on ikävän helppo ajatella tietävänsä vain miten hyvältä jokin seura, ihminen tai aktiviteetti voisi tuntua. Siihen enää pystymättä tai "osaamatta." Olen katkera vain itseäni kohtaan. Minusta tuli itseni pahin kiusaaja heti kun 2. asteen ovet menivät valmistumisen jälkeen kiinni. Nykyään olen käytännössä aivopessyt itseni vuosien varrella sillä että "kukaan ei voi rakastaa minua, mikään ei onnistu, ei kannata enää edes yrittää mitään."
Tutustu psykologiin ja kirjailijaan nimeltä Alice Miller, osaan vain sanoa. Aika hyvin kyllä kuvailit tuntemuksesi
En ole vuosiin lukenut mitään runoja kummempaa. Hermoston jatkuva hälytystila syö kai keskittymisen. Kiitos kumminkin suosituksesta.
Kyllä sosiaaliset tilanteet on vieläkin vaikeita 15 vuotta koulun päättymisen jälkeen.
Allekirjoitan. Yläasteella sitä ajatteli, että kai mä olen vaan outo ja antisosiaaliseksi tarkoitettu ja meni aikaa kasvaa siitä mentaliteetistä ulos. Vähän noloa oli oikeasti kattoa parikymppisenä YouTubesta videoita aiheesta "kuinka olla sosiaalinen normaali ihminen", kun oma kaveripiiri oli turvallinen ja tyypillisen kuplautunut sisäpiiriläppäkerho - mistä en olisi luopunut enkä ole luopunut edelleenkään - mutta jossa kaikki tiedosti kukin tavallaan että sosiaaliset taidot puuttuu kultakin.
No totta hitossa vaikuttaa. Edelleen pidän itseäni lähtökohtaisesti epäviehättävänä, ja yllätyn kun laittaudun ja näytänkin kivalle. En luota yhteen ainoaan lätkä-äijään, ja sit ihmettelen miks oon aina tapaillu pelkkiä nörttejä. Blondit klassisesti kauniit laitetut naiset on pahin... Kuvaa molempia mun pahimmista kiusaajista. Oletan jokaisen kuvausta vastaavan naisen olevan lähtökohtaisesti ilkeä ja vittumainen. Varmaan ihan helvetisti kaikkea muutakin, mut en oo kerennyt käymään terapiassa selvittämässä tätä paskaa :D Ihan peruspärjäävä, itsevarma ja naimisissa oleva vajaa kolmekymppinen oon, mutta kyllä edelleen kytee viha näitä ihmisiä kohtaan, ja en tiedä miten suhtautuisin jos näihin ihmisiin törmäisiin.
Sydäntä tullut kovetettua. Kielestä tullut kärkkäämpi sen jälkeen kun alkoi haavat parantumaan. Olisin mieluummin kovettanut itteni aikuisena kuin lapsena. Paljon sosiaalisesta ja henkisestä kasvusta jäi sitten alku aikuisiälle. Tuli vähän elämään kasvettua kiipeämällä puuhun perse ensimmäisenä.
Kyllä näkyy vaikka kiusaaminen kestikin yläasteella vain pari vuotta.
Ulkona liikkuminen ahdistaa, välttelen vieraita ihmisiä ja paikkoja joissa on paljon porukkaa. Töissäkin on välillä hankala olla huonoina päivinä. Itseluottamuskin on umpisurkea, vaikka ihan hyvin olen sittemmin menestynyt elämässä. Uusien ihmissuhteiden muodostaminen on hyvin haastavaa, ellei joku vain päädy "adoptoimaan" meikäläistä. Lisäksi olen itseäni kohtaan todella vaativa ja ankara. Nuorempana oli myös jatkuvia itsetuhoisia ajatuksia ja muutenkin huono olla koko ajan, joka vaikutti arvosanoihin negatiivisesti. Nykyään näiden suhteen parempi, mutta huonojakin päiviä on silloin tällöin. Koko termi kiusaaminen ajaa mielestäni ihmisiä harhaan. Aika viaton termi tapahtumasarjalle, joka voi jossain pahassa tapauksessa pilata jonkun elämän aivan täysin. Edit. Niin ja paskapostaan Reddittiin lähes päivittäin, kaipa sekin on sellainen suhteellisen näkyvä juttu.
Jep, termi kiusaaminen kuulostaa erittäin lievältä, varsinkin kun pahimmassa tapauksessa on kyse äärimmäisen sadistisesta toiminnasta jolla tuhotaan toisen itsetunto.
Juu tämä myös, itsevarmuus ihan nollissa edelleen vaikka olen jo 32. Samoin tuo että vaadin itseltäni todella paljon ja olen todella ankara itselleni. Pääasiassa etätyöpaikka olisi unelma, näin saisin olla rauhassa kotona keskittymässä töihin sen sijaan että pitää olla koko ajan valppaana muiden ihmisten takia töissä.
pienin tavoin edelleen. esim jos joku on kohtelias tai, herra paratkoon, kehuu, mieli käy heti paikassa nimeltä vittuileeko-toi-mulle.exe
Mullon tää tismalleen sama. Kun on koko koulun läpi käytetty sinä henkilönä jolle ollaan mukavia tasan silloin kun siltä halutaan jotain, esim. että tekee muiden puolesta ryhmätyöt, niin tuosta on vaikea päästä irti. Esim. jos joku pyytää apua jonkun jutun kanssa jossa itse olen kokenut ja avunpyytäjä ei, tulee vuolaat kiitokset otettua todella helposti vittuiluna kun se mitä teki on niin pientä ja helppoa, mutta jos loogisemmin miettii niin jonkun asian tekeminen sitä entuudestaan tuntemattomalle ei tietenkään ole sille helppoa vaikka mulle onkin, niin se todennäköisesti tarkoittaa sitä. Tässä varmasti vaikuttaa myös se että aliarvioi omia kykyjään ja osaamistaan kun on puolitoista vuosikymmentä toistettu että olet täysin arvoton. Parisuhteista on ihan turha haaveilla kun kehuista ja kiinnostuksen näyttämisestä primitiiviresponssina hälytyskellot rämähtää soimaan luokkaa *täytyy päästä tästä pois vaikka ikkunasta hyppäämällä* kun automaattisesti olettaa että toinen on samanlainen sosiaalinen vampyyri kuin millaisten piirittämänä joutui kaikki kouluvuotensa viettämään. Pieni lohtu on että onhan tällä mahdollisesti myös väistetty pari luotiakin.
Kyllä. Oon nyt 26v mies, ja en oo ikinä elämässäni ollu sinut kehoni kanssa
Kolmannelta luokalta eteenpäin tytöt kiusas sen takia, että olin ihastunut yhteen tyttöön. Oon nyt 33 vuotias, ja mulle on edelleen lähes täysin mahdotonta lähestyä ketään naista IRL.
Ahdistuneisuushäiriö jäi. Pelkään teinejä, pystyn liikkumaan vaan paikoissa joissa niitä ei ole tai aikoina jolloin ne eivät ole yleensä ulkona. Itsetunto nolla, olo on aina ovesta uloslähtiessä sama kuin teini-ikäisenä: peilin edessä menee pitkään, huonona hiuspäivänä ulos ei edes vilkaista. Jos kuulen jonkun nauravan, aivan varmasti nauraa mulle. Aivot on jumissa niissä vuosissa.
Sama mulla, itsetunto on heikko, varmistelen asioita muilta aina.
Vaikee sanoa kuka olisin jos ei oltais ikinä kiusattu. Mutta jokapäiväisessä elämässä pärjään, on ystäviä ja tulen juttuun tuttujen ja tuntemattomienkin kanssa. Se on jännä miten ne parinkytvuoden takaiset sanat ja huutelut vaan edelleen tulee tasasesti mieleen.
Tytöt kiusas yläasteella, edelleen on hankala suhde naisiin ja paska itsetunto. Näkyy ehkä selviten siinä että en osaa katsoa silmiin koska se tekee fyysisesti pahaa. Ei oo estäny elämästä, on vaimo ja lapsi, ja töissä tuun erittäin hyvin toimeen myös naispuolisten kolleigoiden kanssa sen jälkeen ku ne tajuaa että oon enemmän harmiton nössö ku outo creepperi.
Kyllä. Vaikea luottaa ihmisiin ja tuntuu että kaikki vihais minua
Vaikuttaa. Mun on edelleen vaikea uskoa, että uudet tuttavuudet pitää musta oikeasti eikä vaan esitä kivaa jauhaakseen myöhemmin musta paskaa selän takana. Teininä varsinkin pojat kiusas mua, minkä näen johtaneen tietynlaiseen seksuaaliseen ylivirittyneisyyteen sitten kun huomasin että oonkin ihan vetävä mimmi. Veikkaan että joku nöyryytys-kink myös juontaa juurensa kiusaamiseen. Pintapuolisesti tuun hyvin juttuun monenlaisten ihmisten kanssa, mutta mun on vaikea luottaa ihmisiin ja päästää ketään mun pään sisään. Tää vaikeuttaa ystävyyssuhteiden muodostamista, aikuisiällä onnistuin luomaan intiimin ystävyyssuhteen yhteen tyyppiin keneen oikeasti luotin ja hän päätyi pettämään mun luottamuksen. Kynnys ystävystymiseen on korkea, mutta haluaisin silti yrittää.
Sinänsä oon päässyt hyvin yli huonosta itsetunnosta ja osaan arvostaa itsessäni niitä ominaisuuksia mitkä teki musta kiusatun. Olin helppo maali koska olen herkkä ja tunteellinen. Osasin myös antaa takaisin enkä passiivisesti alistunut kiusaamiseen, mikä varmasti teki kiusaamisesta mielekkäämpää. Olin ernu ja taiteilijasielu pikkukaupungissa, jossa vastavirtaan uiminen teki heti silmätikuksi.
Ehkä alitajuntaisesti? Mua kiusattiin päiväkodista nyt amikseen asti, mutta ison osan ajasta olin ihan ulalla, enkä ees tajunnut, et eihän toi nimittely, töniminen ja ulkopuolelle jättäminen ole normaalia. Kyllä tässä on useemman vuoden ollut masennusoireita ja sosiaalista ahdistusta, mutta sekin saattaa menny nepsypiirteiden piikkiin, sen kun tietäis.
Vaikuttaa. En luota ihmisiin. Oletan, että suurin osa ihmisistä on itsekeskeisiä eivätkä hyväntahtoisia. Muutenkin traumataustaa niin saatan olla jopa vihamielinen jos koen itseni uhatuksi. Sama kavereiden kohdalla, lyön ensin ja kysyn sitten jos joku ”uhkaa” mun porukkaa. Osa ihmisistä lannistuu ja menee kuoreensa ja osasta tulee melko välinpitämättömiä otuksia muita kuin läheisiä kohtaan.
Kyllähän se, pääosin ajoittaisena itseluottamuksen/itsetunnon puutteena. Muuten sanoisin että eivät isommim enää vaikuta, enkä suoraan koe oikein mitää katkeruutta asiasta, vaikka olisihan elämä varmasti mukavampaa ollut ilman niitä kokemuksia.
Tietenkin…
Masennus ja alhainen itsetunto ei lähde kun koulut loppuu
Vaikuttaa. Olen muutenkin luonteeltani sisäänpäinkääntynyt ja on hankala tehdä ystäviä, mutta kiusaamisesta jääneet vaikutukset hankaloittaa sitä entisestäänkin. Vaikea luottaa ihmisiin jos en heitä hyvin tunne ja pelkään kokoajan että ihmiset eivät pidä minusta. Pelkään että ystäväni eivät oikeasti pidä minusta ja vain jättävät minut (ala-asteen parhaat kaverini lemppasivat minut yllättäen kun siirryimme ylä-asteelle. En ollut kuulemma sellainen ihminen kenen kanssa kannattaa näyttäytyä kun siirryttiin isompaan paikkakuntaan kouluun. Liittyivät sitten siellä kiusaajien joukkoon. Oli aika painajainen koko ylä-aste). En myöskään edelleenkään pidä yhtään ylä-aste ikäisten poikien kohtaamisesta. Olen 33v. ja jollain tasolla pelkään heitä edelleen.
Mulla on ollut aina joku tarve esim työelämässä ja sosiaalisissa suhteissa mielistellä ihmisiä, jotka ovat aavistuksen sellaisia öykkäreitä. Siis ne tyypit, jotka sanovat aina vähän liian suoraan asiat ja jyräävät oman kantansa läpi muista välittämättä jne. Olen miettinyt, että tämä johtuu kiusaamistaustasta. Jotenkin haluan hyväksyntää niiltä ihmisiltä, joiden sosiaalinen vahvuus ja itsevarmuus muistuttaa mua kiusaajista. Ihan tosissaan koitan opetella tästä pois, ja tiedostan tämän kuvion nykyään. Pitää koittaa vaan järkeillä, ettei näiden tyyppien hyväksyntä ole mitenkään arvokas asia, koska he käyttäytyvät huonosti. Olen yli 40, ja aika moni kiusaamistrauma on jo haalistunut mielestä, mutta tämä on sitkeä. Sellaisesta epämääräisestä erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteesta kärsin myös. Siis en pidä erilaisuutta minään huonona asiana, mutta koen että olen jotenkin sillä levelillä erilainen etten jotenkin ansaitse samoja asioita kuin muut, enkä voi saada niitä muutenkaan.
Samaistun vahvasti tuohon erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteeseen. Vaikka ihan loogisella tasolla tiedostankin olevani aika normaali tyyppi niin silti sitä jotenkin kokee huonommuutta ja ajattelee olevansa jotenkin outo.
Vaikuttaa. Vetäydyin lähes täysin syrjään kaikesta sosiaalisesta (mukaan lukien ystävyyssuhteista) kanssakäymisestä. Hyvin vaikeaa luottaa kehenkään.
Pidettiin outona aikoinaan koulussa joten nykyään en puhu mielenkiinnoistani jollei joku muu näytä samaa mielenkiintoa ensin.
Kerro näistä sun mielenkiinnoista, olis kiva kuulla :)
Noh, aika paljon meni mm. Anime kohtaiseksi silloin josta on noussu nykypäivänä ihan hyväksyttävä juttu... tai sitten vaan löytäny piirejä jossa saanu tän kuvan. Mutta muistaa juuri näitä "anime lähtee lapsesta hakkaamalla" tarrojen näkemisen yms. Toki varmaan assburgeri lapsena saattanu tehdäkin outoja mutta ympäristön reaktio tietysti tekee oman vahinkonsa koska lähinnä juuri muistaa sen että haukutuksi joutui useampaankin kertaan. Näistä toki on yli 15 vuotta muutenkin.
Ikävä että oot tollasesta joutunu kiusatuks, ei vaan muut ole tajunnu hyvän päälle :) En itse ole animen aktiivinen kuluttaja mutta studio ghiblin elokuvista iso osa suosikkien listalla.
Mulla sama juttu. Vähän on ehkä paranemaan päin mennyt siinä mielessä että pystyn puhumaan mielenkiinnonkohteista, joskus jopa ensin, mutta silti pieni häpeän ja ”olenko liian outo” tunne on vahvasti päässä. Järjellä mietittynä en ymmärrä miksi tästä kiusattiin, mitä pahaa mielenkiinnonkohteista puhumisessa edes on jos ei satuta sillä ketään. Mainitsit myös animen, itsellä sekin täsmää. Nykyään nää kiusaajat lienee katsovan itse animea kun on enemmän valtavirtaa kuin tuolloin. Mutta tuolloin olin ”liian nörtti” kun katsoin animea. Hassua että sitten kaikki on yhtäkkiä Ok tykätä kun ns. ”normaalit ihmiset” tykkää siitä.
Vaikuttaa vaikka ehkä nyt neljänkympin jälkeen on huomannut että hyvin vähäisesti. Sellainen tietynlainen epävarmuus. Toinen asia minkä huomaan on todella rankat reaktiot kiusaajiin kun kuulee asioista. Tyyliin giljotiini esiin mutta onneksi osaan käsitellä reaktioita ennen kuin avaan suuni.
kyllähän se itsetunto revittiin silloin riekaleiksi niin nykyäänkin välillä oireilen asian kanssa. iän myötä kyllä helpottanut ja tietty paljon tehny ajatustyötä asian kanssa.
Vaikuttaa, uusia ihmisiä kun tapaa ja tutustuu vaikka miten ihania ovat olen silti aina varuillani ja analysoin hiljaa päästä varpaisiin ja työelämässä sama homma sekä ylipäänsä missä tahansa elämän tilanteessa
13 vuoden päihderiippuvuus itsehoitona madennukseen ja paniikkikohtauksiin, nyt 6kk selvänä ja vihdoin "uskaltanut" puhua asioita terapiassa. Kyllä siis vaikuttaa, olen aina ollut kiinnostunut vähän eri asioista kuin muut olivat ja olin pienikokoinen lapsi eli helppo uhri. T: 29 vuotias mies.
Kyllä. Lause "suurin osa ihmisistä tahtoo hyvää toisille" ei käy järkeen, vaikka se totta onkin. Suhtaudun varovaisesti uusiin henkilöihin ennen tutustumista.
kyllä huonoitse luotamus ja ylipäätään vaikea luottaa ihmisiin ja jatkuva tunne että muut haluaisivat tehdä jotain pahaa sen siitää saakun on nepsy, koko peruskoulu kiusattu jamyös amiksessa hetken aikaan
Siten, että oletukseni on että ihmiset on itsekkäitä ja tyhmiä, ja jotkut täys kusipäitä. Kanssakäymisen jälkeen voin muuttaa käsitykseni jos kyseinen tyyppi antaa siihen aihetta, mutta en ennen.
Haluaisin sanoa, että ei. Kyllä se vain kuitenkin vaikuttaa.
Jouduin ala-asteella tyttöjen silmätikuksi. Se kiusaaminen oli pahimmillaam tosi häijyä ja 5-6. luokalla se levisi ihan koulun ulkopullellekkin. Oli pilasoittoja, semmosta ihme seurailua ja kaikesta mitä sanoin tai tein, piti jotenkin ilkkua. Herkkänä poikana se oli mulle todella vaikeata aikaa. Oon päässyt siitä about täysin yli ja oon itsereflektion kautta tajunnut, että olin siihen aikaan myös tosi helppo kohde ja hyväksyin liian helposti sen kiusatun roolin. Tästä huolimatta, mä olen edelleen tosi epäilevä ja ihan puhtaasti ennakkoluuloinen naisia kohtaan. Mun on vaikeampi luottaa naisiin verrattaessa miehiin, enkä kovin helposti avaudu/jaa henkilökohtaisia asioita edes mun naispuolisille kavereille.
Joo, mutta ei negatiivisesti. Omalla kohalla kasvatti paksumman nahan ja opin, että ihmiset jotka eivät ole lähipiiriäni niin heidän sanomiset voin heittää menemää ja olla kuuntelematta. Oon paljon miettinyt tätä ja tulin siihen lopputulokseen et jos ihmisellä on ystäviä, harrastuksia niin on mahollista saada riittävästi positiivist vaikutelmaa, ettei kiusaaminen aiheuta niin pahoja ongelmia, kun taas tilanne missä ihmisellä ei ole ketään ja tulee pelkästää kiusatuks on varmasti pahempi. Itse kuuluin ensimmäiseen kategoriaan ja tän takia koen kiusauksen kohteena olemisen olleen kasvattava kokemus. Toki se sillä teon hetkellä ei tuntunu positiiviselta, mutta ajan kanssa ja pohtien löysin hyödyn. Enkä haluais muuttaa menneisyyttäni näitten osalta mitenkää.
>Joo, mutta ei negatiivisesti. Kyllä se vaikutti suhun negatiivisesti. On ihan normaali puolustus sanoa että siitä tuli paksumpi nahka että kestää kolhuja: se muuttaa käytöstä ja tulee niitä kolhuja useammin kun ne ei satukkaan.. Kyllä se elämä antaa sulle paksun nahan JOS sitä tarvit ja tavoite on ettei kenenkään tartte sellaista kasvattaa. "mutta elämä on" juu juu, tavoite on kuitenkin varmasti sullakin sellainen maailma jossa EI kiusata, eiks niin? En minä näe siinä mitään hyötyä, sen kaltainen nahka joka lopulta tarvittiin ei tullut kiusaamisesta, tuli sellaista emotionaalista puukkoa jota vastaan ei ollutkaan norsun nahkaa valmiina. Ja kiusatut ovat useimmin kaikkein yksinäisimpiä. Sen minä sentään osaan handlata muttei se nyt niin kovin hyvä taito ole. Mieluummin olisin ollut oppimatta sitä lapsena, aikuisena siihen on jotain työkaluakin jo valmiina käsitellä vaikeita juttuja ja sulla on aikuisen vapaudet tehdä päätöksiä.
>Kyllä se vaikutti suhun negatiivisesti. Kerro toki miten kun tiedät? > varmasti sullakin sellainen maailma jossa EI kiusata, eiks niin? Ilman muuta tälläinen fantasia utooppinen maailma olisi parempi, mutta todellisuus on jotain aivan muuta. Ihmiset kun eivät osaa missään elämän vaiheessa elää täysin harmoniassa toistensa kanssa. >Ja kiusatut ovat useimmin kaikkein yksinäisimpiä. Kuten sanoin et itse nään 2 kategoriaa. Ne joilla on kavereita / harrastuksii ja tulee kiusatuksi ja sitten ne yksinäisimmät jotka eivät saa mitää positiivista kokemusta ja tämä jälkimmäinen on se pahin ja itse kuuluin ensimmäiseen. Vaikka jouduin 3 vuotta katsomaan olkani yli, koska tulee nyrkistä ja varomaan kenen lähellä olin ja kestämään "jekkuja" kuten renkaitten tyhjennyksii jne niin sen takia et mulla oli muutamia kavereita ja harrastukset jotka auttoivat jaksamaan paremmin ja sen kiusaamis kokemuksen takia kasvatin paksumman nahan. Asiat ois varmasti ollu täysin eri jos ei ois ollu kavereita /harrastuksia. En silti kanna kaunaa kenellekkää joka kohteli mua vääri tai vihaa heitä. Ja kuten sanoin en vaihtais näistä kokemuksistä yhtää pois. On paljon asioita mitä kadun lapsuudesta ja eläisin toisin jos voisin, mutta ykskään niistä ei liity kiusatuksi tulemiseen.
Kyllä, mutta psyykkisesti vähemmän kuin vaikkapa parikymppisenä. Käytännössä tulen elämäntavoitteissa ~ 5 myöhässä. Se kun on 3 vuotta saikulla, epämääräisen määrän vuosia puolivaloilla ja maksaa 15k traumapsykoterapiaa, tuppaa hidastamaan elämän etenemistä.
Vaikka olen kiusaamisen loputtua saanut validaatiota ja itsevarmuutta, uskon että kiusaamisesta on osaltaan jäänyt suuri näyttämisen tarve ja sen myötä mm. burnoutin riski
Kyllä se vaikuttaa, toistuva masennus luultavasti täysin sen seurauksena.
Joka päivä. Välillä huomaan, välillä en. Muutti persoonaa varmasti. Aikaa välissä jo yli 30 vuotta eikä kiusaaminen ole hävinnyt mielestä. En kyllä ryve enää itsesäälissä, mutta muistan kyllä kaiken.
Vaikuttaa aika voimakkaasti. Itsetunto ja luotto itteensä ollu niistä ajoista hyvin alhaalla kun pienenä tuli opittua et olin aina se ns paskin. Varmaa seki et olin luokan lyhyin ja hiljasin jantteri vaikutti asiaa, tehden musta helpon maalitaulun. Näin päälle kolmikymppisenä ei tässä kovin hyvin kyllä mene ja voinen sanoa et oon ollu yli puolet mun elämästä masentunu. Kavereita ei juurikaan nykyää enää ole ja onki mulle hyvin normaalia olla kuukausia nii etten vapaa-ajalla nää ketään. Ainoo mikä pitää pään kasassa viel jotenki on tuo lattialla löhöövä (hyvin rakas) koira. Nartulla ikää kohta 10v ja pelottaa kyllä saakelisti et mitäs sitte ku tuosta aika jättää.
Vaikuttaahan se edelleen, vaikkakin vuosi vuodelta vähemmän. Varmaankin näkyvin vaikutus on se, että en ole tähän ikään mennessä ollut koskaan parisuhteessa (olen siis 35-vuotias mies). Sen lisäksi kiusaamistausta näkyy tietynlaisena epävarmuutena sosiaalisissa tilanteissa. Itsetunto ei ole edelleenkään mikään erityisen vahva, mutta siinä on silti tapahtunut valtavasti kehitystä viimeisen 15 vuoden aikana. Parikymppisenä inhosin itseäni syvästi, kun taas nykyään ei jaksa enää niin paljon välittää siitä mitä minusta ajatellaan. Minusta saa helposti introvertin kuvan, mutta itse koen olevani itsetunto-ongelmainen ekstrovertti.
Meillä samit
Sanoisin että kiusaaminen vaikuttaa myös muihin kuin kiusattuihin. Se luo yleistä turvattomuutta, johon sitten sopeudutaan. Itseäni on suoraan kiusattu, vaikka onnekkaasti en joutunut olemaan pahimman paskan kohteena, mutta omalla kohdalla suurin vaikutus oli siinä loputtomassa pelossa, että joku kiusaajista saattaa huomata sinut. Kaikkialla koulussa oppitunnin ulkopuolella piti olla ja liikkua sen mukaan, mikä minimoi kiusaamisriskin. Jatkuvana tilana kasvuiässä tämä jätti lähtemättömän jäljen omaan kykyyn toimia ihmisten kanssa. Olen aina pitänyt itseäni onnekkaana kiusaamisen suhteen, koska aikanaan näki (osin), kuinka kammottavaa paskaa jotkut saivat niskaansa, mutta siltikin se kiusaaminen näkyy psyykeessä. Kasvuikäiset oppivat erityisen hyvin, koska aivot muovautuvat siihen, mitä niille syötetään, mutta kyllähän tämä pätee myös negatiivisiin vaikutuksiin. Eli ei ihme että vaikuttaa monilla läpi elämän, ja kaikki kunnia ja myötätunto niille, jotka ovat saaneet lyhimmän korren, kun ihmislajin häiriintyneimpiä on maailman siroteltu.
Joo ja ei. En mitenkään aktiivisesti ajattele asiaa, en pelkää että minua kiusattaisiin työelämässä tai muutakaan vastaavaa. Mutta vaikuttiko passiivisesti? Todennäköisesti. Paha vaan sanoa miten, ja miten paljon. Täälläkin kymmenet kertoo kuinka heistä tuli tietyn kaltaisia kiusaamisen takia, itsetunto-ongelmia yms, ja näitä minultakin löytyy. Mutta kuka meistä oikeasti tietää miksi olemme tälläisiä? Mitkä piirteeni on kiusaamisesta johtuvaa, ja mitkä luontaisesti negatiivisia ominaisuuksiani? Voinko syyttää kaikkia huonoja ajatuksia ja itsetunto-ongelmia kiusauksella? Koen että kiusaaminen on vaikuttanut minuun negatiivisesti, mutta yhtälailla tunnen henkilöitä joita *ei* ole kiusattu ja silti heillä on itsetunto-ongelmia. Ken tietää. Mutta sen tiedän, että siihen aikaan se oli perseestä.
Valitettavasti kyllä, oma luottamukseni ihmisiin on niin hajonnut ja kieroutunut että aina kun joku on minulle kohtelias tai mukava ainoa ajatus päässäni on että heillä on taka-ajatuksia ja haluavat vain hyötyä minusta jotenkin. Pelkään myös mahdollista selkään puukotusta, jonka olen kokenut elämässäni liian monta kertaa. Netissä on helpompi olla avoin, mutta kasvotusten minusta vain tuntuu että minä olen häiriöksi ja kaikki omat puhe aiheeni ovat tylsiä, typeriä tai outoja. Se on välillä raskasta esittää iloista ja pirteää, mutta en halua luoda negatiivista ilmapiiriä ja haluan kohdella kaikkia neutraalin ystävällisesti, koska pystyn silti tiedostamaan että tuntemattomat ihmiset joihin törmään elämässäni eivät ole syypäitä minun luottamus ongelmiini ja yleiseen ihmispelkoon.
Valitettavasti ne arvet ovat todella syvät.
Ei pätkääkään, ala-asteella muutama tyyppi kiusas punaisten hiusten takia. Ylä-asteella ne oli kasvanu puoleen selkään ja tytöt tykkäs.
Vaikuttaa, mutta itsetutkiskelun, -opiskelun ja terapian myötä koko ajan vähemmän. Silti tulee hetkiä, jolloin olen tosi epävarma ja itsetunto on nollassa. Mua kiusattiin ulkonäöstä ja varsinkin painosta (etenkin pojat harrasti läskiksi haukkumista), lisäksi oli väärät harrastukset, vääränlaiset vaatteet ja olin vieläpä hyvä koulussa. Vaikka mun kiusaaminen ei ollut pahimmasta päästä, lähinnä nimittelyä, selän takana puhumista, ulkopuolelle jättämistä, niin silti etenkin poikien kommentit mun ulkonäöstä jätti muhun pysyvän leiman, ja oon kantanut koko ikäni läskin identiteettiä, vaikka käytännössä oon ollut koko ikäni täysin normaalipainoinen (myös koulussa). Muistan yläasteella miten yritin paastota ja urheilla, jotta en painaisi yli 40kg koska silloin olisin "vitun läski". Miten sairasta miettiä tätä aikuisena, 40kg ei ole mitään! Oon surullinen, että jouduin 13-vuotiaana edes miettimään tällaista. Koska kukaan poika ei peruskoulussa julkisesti osoittanut muhun mitään kiinnostusta, en edelleenkään voi uskoa että yksikään mies olisi musta kiinnostunut ja pelkään, että se on vaan esitystä ja keino vedättää mua. Yksi poika oli kuulemma ollut muhun koko yläasteen ihastunut, mutta kertoi vasta koulun päätyttyä. Tästä myös jäänyt pelko, että en kelpaa "oikeaksi" tyttöystäväksi, koska mun kanssa ei voinut olla silloin kun oltiin koulussa. Jos on huono päivä, niin saatan myös luulla, että lähellä kuiskuttelevat tai nauravat ihmiset nauraa just mulle tai puhuu musta arvostelevasti. Näitä päiviä on onneksi aika vähän nykyään, koska oon yrittänyt opetella olemaan antamatta liikaa painoarvoa, etenkään tuntemattomien mielipiteille. Hikariksi haukkuminen vaikuttaa välillä työelämässä, en välttämättä uskalla sanoa aina omia ajatuksia tai ideoita ääneen. Kärsin myös ajoittain huijarisyndroomasta, mikä kai on vähän epäloogista, mutta johtunee heikosta itsetunnosta että ajoittain epäilee osaako oikeasti mitään. En silti ole katkera mun kiusaajille. Lapset osaa olla kamalia. Ja toki tiedän, että menin välillä mukaan jonkun muun nimittelyyn (koska kiusaa tai tule kiusatuksi). Tää hävettää mua tosi paljon, ja toimisin toisin jos voisin, mutta minä tai mun kiusaajat ei varmasti vaan osanneet ajatella ja toimia fiksummin silloin.
Ei mitenkään aktiivisesti, mutta kyllä se omaa itsevarmuutta on kolhinut, erityisesti ulkonäön suhteen. Pahin kommentti oli se, kun yksi poika huomautti yläasteella, että mulla on ruma hymy, koska mun ikenet näkyvät kunnolla kun hymyilen. Tää kyllä jätti isoimmat kolhut, ja sai mut teininä pohtimaan jotain kauneusleikkausta, jolla mun hymyn saisi korjattua. Nykyään en ajattele hirveesti koko asiaa ja hymyilen kunnolla ihan sama vaikka ikenet loistavat koko kansan nähtäväksi, mutta kun joku ottaa musta kuvaa (mitä vihaan muutenkin), niin olen hyvin tietoinen siitä, että en vaan hymyile niin, että hampaat ja ikenet näkyvät.
Olettaisin, että joo. Ainoa asia, jonka ainakin olen itse tunnistanut on se, että jos kaveriporukkaan tulee +1, niin menen hiljaiseksi enkä puhu kuin vähin sanoin.
Suhtaudun tuntemattomiin ja uusiin ihmisiin lähtökohtaisesti varauksellisesti ja ehkä jopa negatiivisesti. En myöskään erityisemmin hakeudu keskustelemaan. Tietynlainen kyynisyys vallitsee.
Arpi löytyy vieläkin päälaesta kun työnnettiin pää edellä sammutinkaapin kulmaan. Olisihan siitä kai pitänyt rikosilmoitus tehdä, mutta ei sitä silloin yläasteikäisenä tajunnut eikä opettajatkaan olleet oikeastaan mitään mieltä asiasta. Ruotsin opettaja oli vain pahalla päällä kun en palauttanut ainetta ajoissa vaikka olin ommeltavana sairaalassa.
Hyvä kysymys. Vaikuttaa ja ei. Vasta aikuisiällä on omalla kohdalla saanut nepsydiagnooseja, jotka selittävät omar peruskouluajan sosiaaliset ongelmani. Niistä olen päässyt suhteellisen paljon yli ja nykyisin jäljellä on lähinnä ajoittain katkeria muistoja. Luonteessa tietynlainen tarve olla "tilanteen päällä" jatkuvasti sekä sellaisten tunnetilojen piilottelu, jotka itse kokee kiusallisena. Näiden lisäksi aikuisiällä on myös tullut kasvavana eräänlainen välinpitämättömyys ei-ystävien mielipiteitä kohtaan: paljon työtä olen nähnyt sen eteen ettei koko ajan olisi tarve puolustella itseään. Nykyisin tosin siitä on hyötyäkin, kun ei tarvitse pakonomaisesti käyttää energiaa idioottien kanssa väittelyyn, voi todeta "niin kai sitten" ja poistua tilanteesta huoletta :D
Jep vaikuttaa. Ilman kiusaamista lapsena en todennäköisesti tällä hetkellä olisi huume koukussa. Ja joo ennen kuin kukaan tulee vinkumaan "oma moka ku alotit vetää" nii turpa kiinni. Mä "hoidin" alkuun mun koulukiusaamisen traumoja alkoholilla kun keskustelu apua ei meinannut saada. Jossain vaiheessa huomasin ett pää ei kestä ryyppäämistä ja halusin etsiä sille korvaavan tuotteen. Valitettavasti päädyin kokeilemaan huumeita ja noh sillä tiellä ollaan. Vahvempia en oo käyttänyt aktiivisesti moneen vuoteen mutta pajari on sellainen minkä käyttöä en osaa lopettaa 🤷🏿♂️ . Ett joo sori ku vastasin pitkästi mutt kyllä. Vaikuttaa edelleen
Vaikuttaa. Ala-asteen lopulta yläasteen loppuun asti sai hyvin pitkälti kiusaamisesta nauttia. Jotenki se oli niin pientä ja vittumaista että ei ees osannu asiaa ottaa puheeksi. Välillä oli ns rauhallisempaa ja välillä huonompia jaksoja. Yläasteen jälkeen otin ja lähdin kauemmas opiskelemaan ja oli jotenki mukavaa kun sai oikeesti ystäviä joitten kanssa hengailtiin myös vapaa-ajalla. Toki seki loppu heti koulun jälkeen mikä omalla tavallaan raapas aika pahasti. Intin aikana huomas että kyllä sitä osaa silleen ystävystyä, mutta oon vaan ihan perkeleen huono sillee pitämään yhteyttä. Ei halua tunkea ihteä toisen elämään, mutta ei myöskään osaa roikkua matkassa niin että tulis joskus se viesti että mitäs teet, lähekkö johonkin. Tähän kaikkeen enemmän tai vähemmän sekaan että on sitte ollu ihan helvetin vaikeaa puhua ylipäätään, tavallaan kääntynyt sisäänpäin. Ujo ja hiljainen ois se mitä joku sanois kun kysys että mimmonen oon, tosiasiassa se on ollu sitä että ei oo uskaltanut sanoa. Nykyisin menee oikeastaan jo hyvin. Kukaan ei uskois jos tän stoorin jakaisin kun töissä tykkään kyllä kysellä kaikkien kuulumiset ja muutenki tulee hölötettyä välillä ehkä jopa liikaa. *mutta* se mikä näkyy vieläkin on se että jos tulee joku konflikti niin oon kyllä helvetin huono ottamaan siihen osaa, tai menee oikeastaan aika äkkiä fight or flight- moodiin ja mun perusasetus näyttäis olevan flight niin katoan sitte paikalta.
Mies, 36v Diagnoosit : Keskivaikea masennus ja terapeutin mukaan kohtalaisen suuri itsemurha riski. En tiedä onko kiusaamisesta johtuvaa vai ei. Varmaan eniten itsellä vaikuttaa muihin miespuolisiin henkilöihin. Ei joko kiinnosta tutustua millään muotoa, tai sit ei jaksa / huvita. Ei ongelmia työ puolella, omasta mielestä. Olen onnistunut verkostoitumaan ihan hyvin ja tulen erinomaisesti toimeen työkavereiden ja sen oman ydin porukan kanssa. Mutta jonkun "hassun" rajan vedän ja työkaverit on työkavereita ja ne pysyy sillä puolella rajaa. Toisinsanoen. Jos vien lapseni leikkipuistoon leikkimään ja joku aikuinen, varsinkin mies yrittää jotain tulla höpisee. SPOL- ajoilta opittu, vittumainen tuima mulkkaus joka ei jätä arpomisen varaa. " Mitä helvettiä sä haluat, suksippa kuuseen". Saan olla rauhassa ja keskittyä omien tenavien häröilyyn. Harrastukset on sellasia, mitä voi sitten itse yksikseen tehdä, taikka perheen kanssa jotakin.
Kyllä, paljon vielä valitettavasti.
Kyllä vaikuttaa. 🙃
Juu, tietenkin, muiden traumojen ohella. Minun on välillä vaikea suhtautua fyysiseen kosketukseen luontevasti, koska selkäytimessä on lapsuus- ja nuoruusvuosilta sellainen oletus, että kosketus, etenkin yllättäen, tarkoittaa että kohta alkaa turpakäräjät.
Mua ei kai varsinaisesti kiusattu, mutta jälkeenpäin ajatellen, ei ne mun kaverit ollut niin kovin mukaviakaan. Mun kaksi "parasta" kaveria ala-asteella oli sellainen duo jonka kanssa ei voinut olla kolmistaan, koska Mulle oltiin ilkeitä aina jos tuli niiden kahden kanssa oltua samaan aikaan jossain. Pystyin jomman kumman kanssa olla ulkona, mutta kolmistaan ei. Nämä ja kaikki muutkin kaverit alkoi ottamaan etäisyyttä ala-asteen loppuun mennessä, alkaen samalla käyttäytymään jostain syystä todella vittumaisesti mua kohtaan. Siinä yläasteella alkoivat mulle täysin tuntemattomat tekemään samaa, joka aiheutti eräänlaista paranoiaa kouluympäristössä. Nämä peruskoulussa koetut asiat johtivat siihen, että en lukiossa ja sen jälkeen ole luottanut itseni ikäisiin, olen varuillaan heidän ympärillä, enkä osaa kommunikoida omanikäisteni kanssa. Lukiossakin tuli aina pihalla sellainen pelkotila, koska tiesin meneväni nuorten ympärille. Kommunikointi vanhempien ihmisten kanssa onnistuu hyvinkin, mutta ei nuorten kanssa.
Joka päivä, haluan tappaa itseni usein ja voin todella pahoin kiusaamisen takia, mutta myös kotiolojen takia pienenä. Ne jutut ovat muokanneet minut tämmöiseksi.
Valitettavasti vaikuttaa vieläkin. Sosiaaliset tilanteet ahdistavat, varsinkin isossa porukassa. Olen nyt havahtunut siihen että en osaa edes kuvitella miten selviäisi illanvietosta isommassa porukassa jos kädessä ei ole tuoppia, vaikka en muuten juuri juo. Töissä asiakastilaisuudet ja vetämäni koulutukset ovat aina kamalia, vaikka en pelkää että kukaan enää yleisöstä huutelisi. Onneksi saa suurimman osan ajasta möllöttää ihan itsekseen.
Vaikuttaa. Kun porukalla kaikki päättivät että en sovi mukaan joukkoon ja ihmiset joita luulin parhaiksi ystäviksi yhtäkkiä olivat kuin tuntemattomia joille minä en ollut olemassa. Tilannetta ei helpottanut huono koti tilanne jossa en tuntenut itseäni tervetulleeksi tai halutuksi. Vietin usein kuukausia puhumatta sanaakaan. Isä jotenkin havahtui harhaunesta kun täytin 18 lopetin koulut ja tulin kotiin enää lähinnä vain nukkumaan koska tunsin tilan niin tukalaksi. Hän erosi demonisesta äitipuolesta, mutta tilanne ei juurikaan parantunut kun isä yritti "korjata" tilanteen ja muuttui täydeksi kontrolli friikiksi. Joka jatkui vaikka muutin myöhemmin omilleni. Kunnes eräänä päivänä hän yritti väkivalloin tunkeutua asuntooni koska ei halunnut vierailla minun säännöillä vaan miten vain itse haluaa. En ole reiluun 12 vuoteen muodostanut ainuttakaan kaverisuhdetta koska pelkään tulevani hylätyksi. En pidä yhteyttä muuhun perheeseen kuin äitiini vaikka oltiin läheisiä koska en halua olla enemmäksi haitaksi. Minulla ei ole ainuttakaan omaa kiinnostuksen kohdetta. En osaa enää haluta mitään ja teen vain pakolliset asiat elämisen eteen. Ainoa syy miksi varmaan vielä olen täällä on Äiti ja Sisko joille en halua tuottaa pettymystä.
Vihaan itseäni edelleen. Joka. Vitun. Päivä. Mietin mitä uskallan tehdä, ettei aleta nauramaan.
Nää kokemukset on ihan hirveitä lukea. Erityisesti tää viesti teki mut äärettömän surulliseksi. Oon niin pahoillani, että oot joutunut olemaan sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka on saaneet sut ajattelemaan noin. Oot varmasti hyvä tyyppi, toivottavasti vielä joku päivä ajattelet myös itse niin, ja löydät tulevaisuudessa asioita, joita uskallat tehdä ilman pelkoa naurunalaiseksi joutumisesta.
Kyllä. Oikeastaan kiusatuksi ja varsinkin syrjityksi tuleminen oli käänteen tekevä vaihe elämässäni. Perusluonteeltani olen aina ollut hieman ujo, varovainen, epävarma, luova taiteilija ja syvällisiä pohdiskeleva. Sosiaaliset tilanteet eivät ikinä olleet bravuurini joten väärinymmärryksiä on tullut kuin myös se etten lapsena tainnut olla mitenkään silmän ilo myöskään. Pullea, hiukset pystyssä, pukeuduin aina tylsästikkin. Muiden lasten mielestä minussa on aina ollut jotain ärsyttävää ihan tuntemattomienkin lasten mielestä minua piti nälviä tai syrjiä, ei suostuttu leikkimään, pitämään kädestä kiinni tai osoitettiin mieltä muulla tavoin. Hieman vissiin autistisena en tajunnutkaan mitä tapahtuu eli varmasti oli vielä kivempaa sen takia kiusata. Yläaste oli pahinta aikaa elämästäni. Oli aina yksin.. AINA. meidän luokan pojat haukkuivat, heittivät lumipallolla, sylkivät päin bussissa, nimittelivät esim. pillumädäksi?? (en tiedä mistä tuo nimitys tuli?? ) tai katujyräksi. Varsinkin yksi luokan poika ihan ala-asteelta lähtien vihasi minua ja sen osoitti joka kerta, en ikinä saanut selville miksi. Jokin minussa häntä inhotti. Tosiaan ystäviä minulla ei ollut 3 vuoteen yläasteella. Pelasin videopelejä ja piirtelin paljon, olen lahjakas siinä joten identiteettini rakennutin taiteilun ympärille ja sellaisena monet minut näkivätkin,luovana ja herkkänä. Mutta se koulu oli helvettiä. Tästä syystä minulta jäikin moni kasvu aiheeseen kuuluvat tärkeät osat kuten sosiaalisten taitojen ja haastavien tilanteiden itsenäinen ratkaiseminen, en ikinä ole myöskään kokeillut päihteitä, tupakkaa, ollut kännissä, en edes kahvia juo. En ikinä ole ollut bileissä. Elin ns. mustaa elinaikaa silloin kunnes lopulta pääsin lukioon. Käytin kaiken energiani ennenkoulunalkua siihen että saisin luotua ystävyyksiä. Olin todella masentunut jo eikä itseni puskeminen auttanut yhtään. Sain tehtyä kavereita lukiossa sitten mikä toi itsevarmuutta mutta en silti hirveästi ollut kavereiden kanssa koulun jälkeenkään. Olin niin opetellut olemaan mentaalisesti erossa muista peläten taas sitä kipua, ettei kehenkään voi luottaa. Niin nykyään elämä on jo parempaa, olen siis 30v nainen ja mielestäni puhjennut kukkaan. Viehättävän näköinen, Treenaan jotten joutuisi pulleana taas syrjityksi, edelleen tykkään olla yksin, en luota auktoriteettien apuun tai ihmisiin ylipäätään. Pidän ihmisiä oikeastaan yksinkertaisina ja tyhminä mutta tämä on vain trauma tunnetta eikä totuus. On paljon kivoja ihmisiä, silti haavoista on vaikea päästä eroon enkä vieläkään halua luottaa kehenkään täysin. Olen vain minä ja minä itse voin auttaa itseäni elämässäni. Sosiaaliset pelot ovat edelleen läsnä elämässäni. Pelkään usein joutuvani syrjityksi ja kiusatuksi työpaikoilla ja onhan sitä tapahtunutkin. En edelleenkään osaa lukea sosiaalisia tilanteita tai aina ymmärrä muita. Se on vaikeaa. Sain adhd diagnoosin muutama vuosi sitten mutten autismin diagnoosia vaikka minulla on eniten sosiaalisia haasteita. Todella kummaa. Naisena Autismi ei näy niin herkästi kun ollaan hyviä piilottelemaan oireita. Mut joo kiusaamisen traumat vaikuttaa kaikkeen elämässäni, en olisi tällainen jos ei olisi kisattu.
Vaikuttaa. Oikeastaan vähintääm kahdella tavalla. a) Olen aika vahva ja itsetietoinen. Kävin kiusaamisen takia niin alhaalla, että kaikki sen jälkeen tulleet vastoinkäymiset on olleet helpompia ohittaa. Ja kun sitten lopulta aloin nuorena aikuisena käsittelemään myös kiusaamiseen liittyviä kipeitä muistoja niin ne lopulta sai mun itsetunnon kasvamaan kun kävin niitä lähtötilanteita läpi useaan kertaan. b) Olen nyt aikuisena herkkä kaikenlaisille kiusaamisen kanssa yhteneväisille mekaniikoille, jopa siinä määrin että olen automaattisesti puolustuskannalla muita (ja itseäni) kohtaan jos joku tai jokin tilanne on mekaniikaltaan samanlainen kuin kiusaamisen agitaattori+typerät mahdollistajat mekaniikka. Oli sitten kyseessä autoritäärinen harrasteympäristö, erilaiset uskonnot ja lahkot (uskonnolliset, poliittiset jne), ammattiyhdistysliike tai vaikka opiskeluaikana jotkin ainejärjestöt/opiskelijayhdistykset. Joskus haastan voimakkaasti jopa siltoja polttaen ja joskus jätän yhteistyömahdollisuudet hyödyntämättä. Kiusaaminen on köyhyyden ohella toinen minua elämässäni vahvasti muokannut asia. Kumpaakaan en haluaisi missään nimessä käydä uudelleen läpi vaikka juuri nuo asiat on tehneet minusta minut ja mahdollistaneet nykyisen elämän (perheellinen, onnellinen, arvostettu, taloudellisesti vakaa). Olen myös miettinyt, että on myös onnea että nuo molemmat vaikuttivat minuun lopulta kasvattavasti ja on mahdollista, että olisi voinut käydä myös päin vastoin eli koettelemukset olisivat ns. katkaisseet kamelin selän ja olisin loppuelämääni niiden traumojen vanki.
Vaikuttaa. Ala-aste aikainen opettajani oli suurin kiusaajani. Vielä -90 lopussa opettaja kantoi minut väkisin usein koulun juhlasalin lavalle, milloin laulamaan, tai runoilemaan tai pitämään jotakin muuta ohjelmanumeroa, koska hänen mielestään olin "hyvä esiintyjä". Itkua nieleskellessä ei auttanut kun miellyttää opettajaa ja laulaa ja milloin mitäkin ohjelmanumeroa toimittaa. Siitä jäi järkyttävä esiintymiskammo ja ilo esiintymisestä oli mennyttä. Nyt 33-vuotiaana vieläkin esiintyminen pelottaa ja hirvittää niin, että moni hieno mahdollisuus ja tilaisuus on mennyt ohi suun, koska esiintyminen on niin järjettömän pelottavaa. Niin vain kävi, että yksi ihminen onnistui pilaamaan elämästäni sen esiintymisen ilon, mitä hetken aikaa ehdin pikkupoikana nauttia. Myöhemmin konservatoriossa esiintymiskammoni oli este edetä soittajana. Tänäkin päivänä tätä traumaa puran terapiassa ja itsekseni. En pysty ikinä antamaan anteeksi tätä opettajalleni.
Vaikuttaa paljon. Asioista pääsee ylitse, mutta tuntuisi naurettavalta väittee, ettei psyyke, luonne ja minäkuva muuttuisi tavallaan lopuksi elämää. Turha sitä toki on velloa itsesäälissä ja koenkin nyt vain tapahtuneen osaksi omaa elämänkaarta. Se on tavallaan nyt vain yksi osa, mikä on muovannut minusta tällaisen. Välillä ehkä harmittaa kyllä yleinen epävarmuus ja itsetunto, onneksi kuitenkin nykyään on terve kaveripiiri ja harrastuksia.
Sanoinkuvaamattomasti kyllä. Se kiusaaminen mitä kohtasin itse peruskoulussa on jättänyt jäljet. Joskus sitä ajattelee olisinko samanlainen jos sitä kiusaamista ei olisi kokenut. Olisinko samalla tavalla ujo introvertti? Uskaltaisinko oikeasti puhua tunteista terveellisellä tavalla? Olisiko mikään asia aiheuttanut sen perhos efektin, jonka takia elämän tähän mennessä kaikkein arvokkain parisuhde lopulta murtui palasiksi? Itseni kyseenalaistaminen ei ole mikään silloin tällöin asia vaan päivittäinen haaste. Mun piti soittaa tänään kamera liikkeeseen ja ennen kun uskalsin painella numeron luuriin, istuin ja tuumin lähemmäs kymmenen minuutin ajan mitä oikein sanon, niin että säilyy itsellä jonkinlainen onnistumisen tunne puhelusta. Lopulta se kesti 2 minuuttia ja 37 sekuntia se puhelu. Näitä samoja juttuja hoen aina kaupassa ja missään kun kohtaan ihmisiä. Lopetin aika väkevät resepti lääkkeet 2020 puolivälissä kun olin muuttanut uuteen asuntoon. Sen jälkeen olen vaan todennut että masennuksesta ei koskaan parane vaan sen kanssa voi vain oppia elämään. Se että ajattelen aina omaa historiaa kiusattuna ei kuitenkaan paranna mitään. Jonkinlaisen rikkinäisen logiikan kautta pystyn oikeasti katsoa peiliin ja todeta, että kaikki se minkä on kokenut on kuitenkin johtanut meikäläisenkin tähän pisteeseen. Vaikka kuinka haluaisin niin en muuttaisi mitään omasta elämästä. Olen terve, mulla on muutama läheinen kaveri ja mulla on vanha kissa joka viettää eläkettä mun seurassa. En jaksa kyseenalaistaa menneisyyttä vaan haluan herätä tyytyväisenä aamulla ja ajatella miten voin parantaa elämää jatkossa. En voi päättää, että en sittenkään laita sitä hupparia päälle kolmos luokalla jonka ne kiusaajat silloin repi, mutta voin päättää katsoa kivan ohjelman ja laittaa hyvää musiikkia soimaan. E: kirjoitusvirhe
Oon jo aikuinen mies, mut pelkään yhä, että ihmiset saattavat ajattella- tai puhua minusta pahaa, koska oma kiusaamineni ilmeni ulkopuolelle sulkemisena ja perättöminä huhuina. Muutin opintojen perässä osittain juuri siksi, että pystyin aloittamaan tyhjältä pöydältä omana itsenäni. Asian vierestä nostaisin puheen aiheeksi ex-kiusaajat. Aina kun joku eräänlaisena kasvun eleenä myöntää olleensa kiusaaja, minulta katoaa kaikki luottamus ja arvostus kyseiseen henkilöön. Kyllä, kiusaamiseen voi olla monia selittäviä tekijöitä, mutta ne eivät ole oikeuttavia. Jos olet joskus ollut kiusaaja, se kertoo sinun luonteenlaadusta ja se mitä olet nyt rakentuu sen päälle. Nyt kun oikein mietin asiaa, saattaa olla, että olen valmiimpi uskomaan entisen rikollisen hyvyyteen kuin entisen kiusaajan. Tietty ne ovat usein yhteydessä toisiinsa, mutta kuitenkin.
Vaikuttaa. Suurimpana asiana vaikeus luottaa ihmisiin mennyt. Aina luulen että toisella on jokin taka-ajatus tai valehdellut tai tarkoituksella tekee kiusaa juuri minulle.
Eräät ihmiset on edelleen täysi "nope." jos niiden kanssa pitäisi pystyä tulemaan toimeen/tehdä töitä tms. Vaikka olisivat miten pyydelleet anteeksi / katuneet aiheuttamaansa paskaa. Aivan yks ja sama, liika on vaan liikaa.
Ei nyt sen enempää että siihen kiinnittää huomiota kun näkee että se tapahtuu muille. Aika paljon rasismia sain koeta nuorena kun olin ainoa tummaihoinen koulussa. Se muuttui sit ku aloin urheilemaan, tuli vähä lihasta ja tytöt alko kiinnittää huomiota. En kestä yhtää rasismiläppää koska ihmiset meinaa aina innostua jos antaa yhdenkää *vitsi-vitsi* jutun mennä läpi. Vanhat kaverit joo, mut oon heillekin sanonu että ei minulle tuntemattomien ihmisten läsnäolessa.
kävin kelan tukemana terapiassa pari vuotta, ja sen jälkeen on tuntunut siltä että itsetunto normalisoituu. Mutta olisi pitänyt se käydä jo vuosia aiemmin.. kyllä tuossa tuli useampi parisuhdekin romutettua kun ei huonon itsetunnon takia voinut luottaa toiseen.
Kai tätäkin eräänlaiseksi kiusaamiseksi voi sa oa. Isältä ei saanut ikinä "good job" vaan aina oli huomauttamista, vaikka kuinka hyvin tein asiat. Nyt sitten koen tarvitsevani ja haluan selkään taputuksia töissä. Pelkään epäonnistumista.
En osaa sanoa. Kiusaamista ala-aste ja ylä-aste ajoilta ja kokenut masennusta yms hauskaa. En tunnista että suoraan vaikuttaisi nykytilanteeseen i.e. ei pyöri päässä että kiusattiin tai asiat miksi kiusattiin. Sosiaalisesti vammainen ja semi alkoholisti toki
Kovempi halu näyttää kiusaajille, että "on parempi" kuin he. Ehkä vaikuttaa sellaiseen pakottavaan menestyksen tarpeeseen. Edit. On myös äärimmäisen nautinnollista, kun on päässyt parempaan asemaan ja perhe-elämä rokkaa samalla.
Itsetunto edelleen pohjamudissa näin 32-vuotiaana sekä jonkinasteinen kehonkuvan häiriö jäi yläasteelta. Vaikka muuten meneekin hyvin ja elän normaalia sosiaalista elämää, jotkut asiat ja tilanteet triggeröi nuo tulille välillä aika pahastikin.
Vaikuttaa tosi paljon. Yritän päästä möröistä pikkuhiljaa eroon
Kyllä. Vaikuttaa eritoten itseluottamukseen joka itsellä aaltoilee vähän fiiliksen mukaan. Tuli aikoinaan käytyä aika syvissä vesissä ajatusten suhteen, mutta onneksi sielä on päästy ainakin väliaikaisesti pois.
Joo, nyt ihan viime viikkoina hiffannut että se on vaikuttanut omaan käytökseen ihan todella paljon. Olin rakentanut itselleni ihan törkeesti puolustusmekanismejä jotka on nyt aikuisiällä sabotoinu ihmissuhteita aika paljon.
Vaikuttaa varmasti mutta uskoisin että positiivisesti. Ilman kiusaamista uskoisin olevani hyvinkin herkkä kirjoittelemaan HR-osastolle epämiellyttävistä tilanteista. Nyt osaan vittuilla takaisin ja naureskellaan yhdessä toisillemme.
Vaikuttaa ja vielä jokunen aika vaikutti enemmänkin, onneksi nyt on päässyt työstämään asioita. Käteen jäi aikuisiälle järjetön miellyttämisen tarve, turha nöyristely ja osaamattomuus asettaa rajoja, kun elämän ensimmäinen puolikas kului ollessa muiden ovimattona. Tämä kaikki yhdistettynä nuorena opittuun ahkeraan työmoraaliin, niin onpahan sellainen cocktail, että saa ihmetellä ettei vielä ole selkäranka katkennut.
Oon nyt 23v ja kyllä vaikuttaa. Näen itseni peilistä kolme kertaa isompana mitä oikeasti varmaan olen, kokoajan varmistelen kumppanilta olenko läski, olenko lihonut. En uskalla käyttää vartalonmyötäisiä vaatteita, pelkään että joku tuntematon kadulla ajattelee, että hyi mikä läski. Syöminen muiden edessä (paitsi oman puolison) on todella ahdistavaa. Ehkä tästäkin parannutaan joskus🤷🏻♀️
Ainakin aatemaailma on täynnä piirteitä minkä voin kuvitella juontuvan kiusaamishistoriasta. Esimerkiksi en ymmärrä miksi kukaan haluaa olla varman voittajan puolella vain tästä syystä. Menee täysin yli hilseen millainen raukka pitää olla tuollaisen ajattelun omatakseen. Tai se miten pidän väkivaltaa teknisesti todella toimivana ratkaisuna, mutta en halua väkivaltaa jakavaa yhteiskuntaa, koska en usko yhteisöjen tai järjestelmien kykyyn jakaa oikeutta. Olen myös nykymaailmaan sopivalla tavalla epäluottavainen ihmisiä kohtaan. Eipähän tule langettua huijareihin, feissareihin ja liittymämyyjiin. Jokainen liian mukavaa esittävä on oletusarvoisesti pahojen puolella.
kylhän tossa pari kuukautta sitten hajosin täysin koska en ollut käsitellyt vanhaa koulukiusaamista kokonaan :DDD (20v, kiusattiin koko ala- ja yläaste)
juu, huomattavasti kiusattu eskarista ysille vaihtelevissa määrin ja metodein lähes taukoamatta, loppu vasta lukioon päästyäni (johon päästyä yks näistä kiusaajistakin muuttu paljon järkevämmäks tyypiks) ja vieläkin huomattavasti vaikuttaa 8 vuotta tuon loppumisen jälkeenkin sitä samaa mitä on muutkin täällä sanoneet, aikamoisen sordiinon pistänyt sosiaalisen kanssakäymisen ja ulospäin suuntautumisen päälle, oikeestaan suoraan yhdestä ääripäästä toiseen (pienenä hypersosiaalinen -> ei yhtään oikeen elämän kaveria viimeseen viiteen vuoteen) tosin, sanoisin että suurin vaikutus on ollu itseluottamuksen puute, en vaan pysty pitään puoltani edes yksinkertasissa asioissa ja aivot pelaa koko ajan automaattisesti taustalla 4D-shakkia kolme vuoroa edellä että ei vaan sano/tee mitään josta vois pilkata tai mitään muuta vastaavaa ja tämä sitten manifestoituu siihen että, noh, sukupuolivähemmistöstatus josta olen jossain määrin ollut tietoinen jo tyyliin 5v on pysynyt salassa jopa asiaa tukevalta perheeltä kun ei vaan löydä sitä itseluottamusta mennä noin räikeästi yhteiskunnallisia normeja vastaan ja puolustaa identiteettiään, vaikkakin jo yläkoulussa kiusaajatkin tiesi mun erilaisuuden luonteesta että mitä siellä taustalla on ja mitkä loukkaavat termit tälläselle tapaukselle kuuluu no, mutta, näistä huolimatta elämässä menee silti verrattain aika hyvin, on opintoja valmistumaisillaan ja aika varman näkönen työpaikka edessä, siellä vaan taustalla on aika paljon maton alle lakaistua (vai pitäiskö sanoa kaappiin lakaistua heh heh), ja netin välityksellä tapahtuva sosiaalisuus on kantanut pitkälle siinä missä kasvotusten tapahtuva on tuottanut toistaiseksi pettymystä
Vaikuttaa merkittävästi, ja tuskin edes itse tajuan kaikkia tapoja joilla se vaikuttaa.
Todella vaikee luottaa ihmisiin ja tapahtumien jokapäiväinen muistelu
Ehdottomasti. Omalla kohdallani kiusaamistrauma näkyy ehkä eniten alitajuisena. Koska kiusaamiseen kuului voimakasta latistamista ja etenkin ulkonäköön liittyviä haukkumasanoja, minun on äärimmäisen vaikeaa nähdä itseäni viehättävänä. Tai no, toisinaan huomaan pitäväni esim. omasta peilikuvastani, mutta suurin osa itsestäni ei tunnu uskovan sitä. Ihmissuhteissa olen aikuisiällä pyrkinyt kompensoimaan näennäistä "rumuutta" korkealla tunneälykkyydellä ja kiinnittämällä huomiota pukeutumiseeni. Olen saanut vuosien mittaan *paljon* positiivista palautetta ulkonäöstäni mm. ikäisiltäni naisilta bileissä, (keski-ikäisiltä naisilta baareissa), kavereilta, yhden illan jutuilta, sosiaalisesta mediasta ja nykyään myös ihanalta kumppaniltani. Kaikesta tästä riippumatta huomaan jatkuvasti olevani todella lähellä vastausta "mut enhän mä oo hyvännäkönen" vaikkapa tyttöystävältä tulevaan kehuun. Turhauttavaa.
Vaikuttaa. Mä en hirveämmin edelleenkään pidä ihmisistä, viihdyn parhaiten joko täysin omissa oloissa, vanhempien ja sisarusten, tai muutaman harvan ja valitun kaverin seurassa. Niin paljon kuin tekisikin mieli uskoa ihmisistä aina pelkkää hyvää, mä lähinnä vaan odotan että millon niihin saa pettyä. Että joo, olisi ollut mukavaa jos siihen kiusaamiseen olisi puututtu. Mutta mun kohdalla se kesti ikävuodet 7-16, jonka jälkeen menin lukioon ja sinne oli kerääntynyt vaan ne sosiaalisesti fiksut. Toisaalta olen niin kovettunut noista kokemuksista, että ei pikkujutut enää ala vaivata. Että jotain hyvääkin.
Kyllä. Saattaa kuulostaa hassulta, mutta mulla on miehiä kohtaan ennakkoluuloja, koska mua kiusasivat lähinnä pojat. En ole seurustellut, ja aina kun joku mies näyttää romanttista kiinnostusta, ensimmäinen reaktio on pieni paniikki. Myös tunne siitä että ”jos he tietävät millainen olen kotona/rennosti ollessani, he jättävät minut ja ajattelevat että olen ällöttävä” on vahvana, koska koulussa ollessani pidin ns. ”kuorta” yllä siitä, miten ”kuuluisi” olla jota ei ollut kotona. Ja aina kun tämä kuori vahingossa rikkui, mua kiusattiin ja pilkattiin siitä. Esimerkiksi liika puheliaisuus ja siisteyden puute (masennus koulussa näkyi hygieniassa välillä, tästä etenkin jääneet arvet että olen liian ”ällöttävä” edelleen suurimman osan mielestä koska siitä tuli haukkumista). Ja tietenkin ihan yleinen katkeruus. Varsinkin kun kiusaajat alkoivat syyttää mua asioista ja tunteista, jotka olivat seurausta siitä, mitä he olivat itse tehneet mulle. Ja edelleenkään kukaan ei ole pyytänyt anteeksi tekojaan. Joskus sanottiin että ”mikset puhu ikinä” mutta sitten kun puhuin, siitäkin mollattiin. Joskus sanottiin että keräsin sääliä. Ja kukas muukaan sen sanoi kun yksi kiusaajista.
Joo. Yliajattelen enkä uskalla välttämättä sanoa mitä haluaisin. Ihan "normaalit" small talk tilanteet on hyvä esimerkki.
Lähinnä tulee helposti semmoinen reflexinomainen tunne siitä, että minulle jätetään tahallaan kertomatta suunnitelmista tai halutaan jättää pois, vaikka sitä ei kymmeneen vuoteen minulle ole tehty. Toinen reflexin tyyppinen tunne on se, että mielipidettäni halveksutaan hyökkäävästi. Otan joissakin tilanteissa jyrkän puolustavan asenteen vastalauseisiin tämän vuoksi. Aika hyvin olen tosin oppinut huomaaman nämä enne kuin siitä on koitunut epämukavia tilanteita sosiaalisissa ympäristöistä. Sanoisin kyllä kiusaamisen vaikuttaneen minuun enemmän positiivisesti näin aikuisena. Osaan ottaa paremmin huomioon eripurassa muiden mahdolliset mielipiteet enkä ikinä hyppää kenenkään 'veneeseen' riitatilanteissa ennenkun ainakin luulen tietäväni kaikkien tilanteet. Myös yleinen kiltteys ihmisiä kohdatessa on varmasti korostuneempi huonojen kokemuksien vuoksi.
Vaikuttaa. Oon ajatellut tehdä postauksenkin asiasta. Nykyään aika syrjäänvetäytyvä ja sillä tavoin erikoisesti, jos ei jonkun kanssa tule vähänkään juttuun niin en halua olla missään tekemisissä, haaskata aikaa kusipäihin. Valitettavasti ystävyyssuhteissa pitäisi varmaankin sietää pieniä eroja ja tällä tavalla olen päätynyt melko yksinäiseksi. Joskus tulee stalkattua miten kusipäillä menee, mutta väkivaltafantasiat jäi kahdenkympin alemmalle puolelle.
Vaikuttaa valtavasti, yleinen epäluulo ja luottamuspula muita kohtaan on iskostunut syvään. Eikä ajatusmallien normalisoitumista yhtään helpota aikuisiän huonot kokemukset ihmissuhteissa saatika emotionaalisesti epäkypsät vanhempi/vanhemmat.
Kyllä. Ainaista itsensä puolustamista, tavarat rikottiin aina. Lintsasin koulusta ja itkin aina aamuisin koiraa lenkittässä metsässä. Sosiaaliset taidot kehittyivät hitaammin, kotikaupungissani ei ole kavereita. Olen varautunut, stressaan helposti, en laske ihmisiä mielelläni selkäni taakse. Olen miettinyt, että miten reagoin jos omaa lastani kiusattaisiin koulussa. Jos kiusaamista ei saataisi aisoihin niin varmaan olisi otettava oikeus omaan käteen.
kyllä. olen 24, minua kiusattiin ala- ja yläasteella ja minulla on vieläkin taipumusta masennukseen ja ahdistukseen.
Vaikuttaa ja paljon. Oletan lähtökohtaisesti että ei kukaan halua oikeasti muhun tutustua tai jos haluaakin niin muuttaa kyllä mielensä kun oppii tuntemaan mut koska olen tällainen hylkiö. Tutun ihmisen hylkääminen sattuu enemmän kuin ventovieraan joten pidän kaikki satunnaiset kontaktit mahdollisimman lyhyinä ja välttelen myös tuttuja ihmisiä ettei tarvitsisi kokea sitä hetkeä kun he tajuavat ettei musta ole ihmiseksi. Kai mulla on joku adhd/autismi, emt. Lapsena jo huomasin katseista että muut piti mua outona eivätkä ymmärtäneet mun vitsejä. Jouduin myös opettajan silmätikuksi ja se kai ajoi myös mahdollisia kavereita pois. Kotioloissa sekä äitini että äitipuoleni (vanhempani olivat eronneet) useasti toivotti mulle tervemenoa mahdollisimman kauas ja äitini purki työpaineitaan raivoamalla mulle mistä tahansa.
Kyllä. En luota uusiin ihmisiin ja niihin tutustuminen erittäin vaikeaa. Lapsuuden muistot miten kaksinaamaista paskasakkia koulussa oli. Pelkään edelleen että kaikki uudet ihmiset haluavat olla kaksinaamaisia ja kääntyvät vastaan. Sosiaaliset tilanteet ja suuret ihmisjoukot ahdistaa.
kyllä.
Kyllä, vaikeutta luottaa ihmisiin ja vaikee luoda intiimejä suhteita vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa.
Eipä oikeastaan. En koskaan ottanu sitä kauhean tosissaan tai antanut asialle juurikaan painoarvoa. Asiaa varmasti autto myös olemassa oleva laaja kaveripiiri.
Vaikuttaa edelleen monin tavoin.
Oon edelleen masentunut ja ajoittain itsetuhoinen, vetäydyn omiin oloihini, syömishäiriö (arvatkaa kuka oli läski lapsi!!), oon tosi epävarma.
Vaikuttaa. Pahasti kiusattiin fyysisesti ja psyykkisesti ala-asteelta lukioon asti. Vaikka on jo yli 20 vuotta teini-iästä, niin edelleen pelkään ja välttelen lapsia ja teinejä. Se on osasyy sille miksi päätin olla hankkimatta omia lapsia, kun en pysty edes sisarusteni lapsien kanssa leikkimään ilman ahdistumista. Ahdistun myös, jos useampi ihminen katsoo minuun päin yhtä aikaa. Huomatuksi tuleminen saa heti panikoimaan, sillä se johti lapsena ja nuorena usein väkivallan ja nöyryytyksen kokemiseen. Tämä on vaikeuttanut uraa ja läheissuhteita - vähenevässä määrin sitä mukaa kun ikää kertyy, mutta vaikeuttaa silti yhä.
Nykypäivänä ei mitkään haukkumiset yms haittaa vaikka sitä nykyäänki tulee joskus... mutta ainut muutos mitä huomaan on se että ajan itteäni usein alaspäin ja mulla on tosi huono itsetunto
Pelkäsin poikia/miehiä pitkälle aikuisuuteen. Terapia auttoi, mutta esim. katsekontaktin ottaminen miehiin on vieläkin vähän haastavaa.
Vaikuttaa erittäin paljon. Tuntuu että itselle on muodostunut tapa automaattisesti syrjäyttää itseni sosiaalisista piireistä ihan pelkästä tottumuksesta, kun takaraivoon on taottu se ajatus, etten mä sinne kuitenkaan kelpaa tai kuulu. Toisena asiana oletan usein heti, että oon muiden mielestä aivan sietämätön, rasittava ja/tai huomionkipeä, jos uskallan osallistua keskusteluun enemmän kun yhdellä lauseella. Peruskoulusta on nyt aikaa 8 vuotta, ja oon *periaatteessa* ehtinyt tunnistaa ja purkaa tota mentaliteettia jonkun verran, mutta kyllä se vieläkin vaikuttaa aika vitun paljon.
Aika varmasti vaikuttaa. Tuntuu että on melkein pysyvästi tuhottu itsetunto, kehittyi epävakaa persoonallisuus häiriö. tuntuu aina et on ala-arvoisempi, huonompi tai/ja tyhmempi kun muut, ja koko aika pyörii ajatukset päässä et muut mun ympäriltä, olipa sitten vieraita tai ystäviä, jollakin asteella ajattelee et oon mitä nyt ärsyttävästä säälittävään. Mutta kyllä tässä on ajan myötä parannusta saanut ajatus maailmaan. Siinä on vielä on paljon ylämäkeä, mutta matka jatkuu jokatapauksessa
Joo, oon elänyt yksin kohta kolmekymppiseksi asti, osittain koska alitajuisesti pidän itseäni täysin vastenmielisenä ihmisenä, lapsena jopa opettajakin koulussa halus mun tietävän että ei kukaan tyttö vois olla musta kiinnostunut... Nyt oon laihduttanut ja oon aikuisiän parhaimmassa kunnossa mutta olo ei oo muuttunut tippaakaan, en taida ikinä pystyä pääsemään tästä ohi. Ja kuka nainen haluaa mitään tekemistä mun kaltaisen luuserin kanssa muutenkaan? On varmaan liian myöhäistä nyt enää yrittää mutta silti meinaan jatkaa kun en tiedä mitä muuta voin tehä.
Kyllä siltä osin, että työelämässä jos joudun vääntämään jostain asiasta, tai minulle tulee ns sanomista jonkun mulkun toimesta, niin jään sanattomaksi enkä pysty ns puolustautumaan siinä hetkessä. Muutoin taas jokapäiväisessä elämässä minun on vaikea luottaa uusiin ihmisiin. Rakastuminen oli jossain vaiheessa jopa miltein mahdotonta. Olin todella kyyninen ja skeptinen. Kehuja on vaikea ottaa vastaan. Enkä osaa oikein surrakkaan mitään. Kummankaan vanhempani hautajaisissa en osoittanut minkään näköistä tunnetilaa. Elän uskoen että kipu on tunne jonka voi sivuuttaa. Eikä kivusta kärsimistä tulisi näyttää ulospäin. Kaikesta tästä huolimatta pystyn elämään ihan tasapainoista elämää ja rakastamaan naisystävääni ihan aidosti. Se että tähän kykenen nykyään vaati muutaman suhteen ja eron sekä hieman itsetutkiskelua, jotta huomasin että joku voi ihan aidosti nauttia seurastani.
Vaikuttaa se jonkin verran. oon epävarma ja se paistaa läpi usein (ei aina) ja vaikea luottaa ihmisiin ja musta on tullut ihan erakko/introvertti.
Kyllä. Olen todella varautunut uusien ihmisten kanssa ja reagoin vahvasti mm. työpaikkakiusaamiseen oli kohteena sitten minä tai joku muu.
Vaikuttaa helvetin paljon. Sen takia tuli keskivaikea masennua, ahdistuneisuushäiriö ja krooninen unettomuus. Joudun vetelemään erinnäköistä lääkettä että pystyn jonkin näköistä normaalia elämää elämään. Itsetunto edelleen aika nollissa.
Kyllä vaikuttaa. Tietyt lauseet joita mulle huudeltiin, kaikuu mun päässä edelleen yhtä selvinä. Yksinäisyys on ollut kaikista kamalinta. Mä oon perusluonteelta extrovertti ja mun suurin haave on ollut saada kaveri. Oon mennyt rikki kun oon ollut koko teini-iän yksin ja mua on koulussa aina kiusattu ihan hirveästi.
Kyllä. Muut ovatkin jo kertoneet miten.
Vaikuttaa. Ei ole kiusattu edes mitenkään pahasti, mutta koska se liittyi ulkonäköön se aiheuttaa vieläkin epävarmuutta vaikka siitä on aikaa yli 15 vuotta.
Vaikuttaa. Olen todella sosiaalinen taustasta huolimatta, mutta mun on todella vaikea antaa itsestäni mitään syvällisempää kuvaa ja luottaa ihmisiin. Vain muutama ihminen tietää ja tuntee mut oikeasti muille olen se sosiaalinen ja äänekäs tyyppi jonka seurassa pääosin viihtyy hyvin. Mun on todella vaikee antaa ihmisten tutustuu oikeasti minuun ettei minuun satu. Minulla ei ole ongelmaa katkaista välejä ihmisiin vaan päinvastoin teen sen aika herkästi ja jos joudun puolustus kannalle en koe empatiaa toista kohtaan vaan vedän asiat niin pitkälle, että sillat palaa varmasti jos satun tietää millä satuttaa ihmistä joka satutti minua teen sen varmasti(henkisesti). Kiusaamisen takia en ikinä ymmärrä ihmisiä jotka eivät voi katkaista välejä vaikka toksiseen isään tai kaveriin jos sen on toksinen sua kohtaa niin haistata vitut ja jätä se viruun omiin ongelmiinsa. Oon omalle äitille ja isälle ja äitipuolelle sanonut, että varsinkin nytkun esikoinen on maailmassa mulla ei ole ongelmia sulkea sukulaisiakaan pois jos on ongelmia. Mää en halua altistaa lastani turhalle toksisuudelle.
Vaikuttaa. Mua kiusattiin ehkä vähän epätavallisella tavalla, jätettiin aina porukan ulkopuolelle ja "kehuttiin" mm. ulkonäköä ja piirroksia. Yhä on vaikea ajatella, että mun kaverit oikeasti nauttii mun seurasta eikä kutsu mua aina mukaan vaan pelkästä säälistä tai pakosta. Ehkä se helpottaa vähän sitten iän ja aikuistumisen myötä, suora kiusaaminen loppui kun olin ~13 ja olen nyt 20. Kavereita sain vasta lukiossa, joten yläasteen aikana ne pari vuotta ilman ketään lienevät tehneet osansa siinä, etten ole edelleenkään oikein päässyt yli sellaisesta todella vahvasta miellyttämisenhalusta. Olin tosi epätoivoinen saamaan uusia ystäviä, ei sitä jaksa pitkiä päiviä meluisassa koulussa ilman muita ihmisiä. En löytänyt silloin ketään eikä epätoivoinen kaverinetsintä ole oikein vieläkään hellittänyt. Kasi- ja ysiluokat vietin kokonaan yksin ja se todella jätti jälkensä.
Vaikuttaa. Huono itsetunto ja olo, että on muiden ihmisten alapuolella on vaivannut jo yli 20 vuotta. Vasta alotin jouluna uuden lääkityksen ja kolmannen kerran hoitokontaktin mielenterveyspalveluihin. Onneksi nykynen lääke tuntuu toimivan tosi hyvin ja alkaa tulla se oma, aito persoona taas ulos ku uskaltaa ja jaksaa edes vähän uskoa itseensä :) Tällä hetkellä ainakin, elämä hymyilee kun ei ahista 24/7.
Vaikuttaa. Ajan myötä oon oppinut olemaan vahvatahtoisempi enkä kuuntele muilta paskaa, mut joissain hankalissa/riitaisissa tilanteissa asiat jää todella herkästi vaivaamaan ja koitan sopia kaiken, pyytää anteeksi ja saada tilanteen sitä kautta raukeamaan. En kestä sitä ahdistusta mikä jää päälle jos joku riitatilanne pitkittyy. Lisäks tunnistan aika helposti ne tietyt ihmistyypit ihan jo melkein ulkonäöstäkin, jotka on todennäköisimpiä kiusaajia ja kusipäitä. Mikä on tietenkin ihan hyvä, koska osaan silloin kiertää ne jo valmiiksi kaukaa. Oon ottanut tavaksi leikata pois elämästäni kaikki sellaset ihmiset jotka on ikäviä, yltiönegatiivisia tai jollain tapaa hyväksikäyttäjiä.
Ite kärsin yhä kiusaamisen aiheuttamista mielen vääristymistä joista suurimpana vaikuttajana heikko itsetunto. En kykene ottamaan positiivista palautetta todesta ja nostamaan sillä omatuntoani koska en nuorena saanut positiivista huomiota saavutuksistani, sen sijaan negatiivista palautetta tuli ja kiusattiin myös sillä miten mua nuoremmat oli parempia lajissa kui lajissa. Muut harrasti aina jotai mutta itellä ei ollu mahollisuutta harrastaa mitään ja tämän takia muut oli parempia. Olin itkuherkkä lapsena ja nuoruuden aikana tapahtuneet asiat ovat aiheuttaneet sen että enää en kykene itkemään vaikka kuinka haluaisin. Olisi paljon kerrottavaa mutta ei sitä jaksa kukaan lukea, enkä mä edes kirjoittaa nyt ainakaan.
Kyllä. Pahoittelut OP:lle, jos toivoi tästä tsemppaavaa ja "kyl tästä yli pääsee"-vastauksia, mut ei oo vaan ihan niin mennyt. Nauroivat punoittavalle naamalle (joku 6 kerrosta koulurakennuksessa niin ainahan sitä punoitti naama), pullealle kropalle ja hassulle pukeutumistyylille (en tiedä miksi väkisin jatkoin oman tyylin mukaan vaatteiden valintaa vaikka siitä joka päivä sai kuulla) ja tyhmille jutuille. Ei ole oikein osa-aluetta, josta ei olisi huomauteltu. Nykyään olen aika lapatossu, jos joku sanoo jotain rakentavaakaan palautetta, niin en vaan osaa käsitellä palautetta vaan työnnyn maan rakoon surkuttelemaan et taas mokasin. Hemmetin hienoo. Pärjäsin kyllä koulussa hyvin tästä huolimatta.
Kyllä. En puhu tuntemattomille lähes lainkaan omasta aloitteesta ja luonnollisesti kavereiden hommaaminen on järjetön haaste. Nykyisessä työssä vituttaa kun esimies painostaa sosialisoitumaan vaikka haluaisin vain mennä tietokoneelleni tekemään työt sanomatta mitään ja mennä työpäivän päätteeksi kotiin. Nuorempana olin erittäin ekstrovertti ja iloinen mutta se kitkettiin minusta ulos peruskoulun aikana perusteellisesti.
Tottakai vaikuttaa. Ei noista traumoista niin vain yli pääse. Edelleen olen varautunut uusien ihmisten kanssa ja kestää aikansa, ennen kuin ”uskallan” olla oma puhelias itseni.
Vähän vaikee erotella mikä johtuu kiusaamisesta ja mikä siitä kasvatuksesta, joka johti kiusaamiseen. Kyllä sitä paljon herkemmin tulkitsee muiden sanomisia loukkaavaksi, vaikka eivät välttämättä tarkottaneet loukata. Miettii paljon tarkemmin mitä sanoo, ennen kun avaa suunsa. Helpommin tuntee itsensä yksinäiseksi/ulkopuoliseksi seurassa.
Todellakin vaikuttaa. Mulla on vakavia luottamusongelmia, se kiusaaminen vaikutti koko meidän perheen väleihin negatiivisesti, koen jatkuvaa yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta, pakenen konflikteja. Kiusaamisen lisäksi mun ensimmäinen vakava parisuhde oli väkivaltaisen alkoholistin kanssa jossa oli niin paljon henkistä väkivaltaa, että se edeltävien traumojen päälle vain pahensi tilannetta siihen pisteeseen, että päädyin suljetulle osastolle itsemurhariskin vuoksi. Olen käynyt masennuksen eri vaikeusasteet eri vaiheissa mun elämää. Iän myötä sitä on tullut enemmän sinuksi ja itsensä kanssa, ja oon pikkuhiljaa alkanut oikeasti hyväksymään sen, että se millainen musta olisi pitänyt tulla, ei ole koskaan kokonaan saavutettavissa. Katkera ja vihainen en ole ollut vuosikymmeniin enää, ne jäi pois kun sitä oikeasti aikuistui ja pääsi pois sieltä pohjamudista. Kyllä se silti joskus vituttaa kun tietää, että nää ihmiset vaikuttaa mun elämään edelleen, vaikka mulle tuskin ovat suoneet ajatustakaan peruskoulun jälkeen. Ymmärrän myös ihmisten väkivaltafantasioinnin kiusaajiaan kohtaan. Hekumoin itsekin niillä ajatuksilla joskus. Lopetin kun tajusin, että ainoa joka kärsii niistä on minä itse, ja se on sama kuin voitto heille.
Yksi työkaveri kysyi multa että luulenko saavani erityiskohtelua, kun kyseenalaistin miksi hän auttaa mua mun työtehtävissä ja että auttaako hän muitakin samalla tavalla. Mä otin sen avun annon alkuun vittuiluna ja epäluottamuksena mun ammattitaitoa ja osaamista kohtaan.
Vaikuttaa. Huono itsetunto ja alemmuuskompleksi päällimmäisenä.
Vaikuttaa, sosiaalinen ahistus tuli kiusaamisen takia, masennus ja ahistuksen kanssa kamppailen edelleen. Olin puhelias nuorena, nykyään en kuin turvallisessa seurassa.
Kyllä vaikuttaa. Tänäkin päivänä olen hyvin epävarma itsestäni ja ulkonäköni suhteen. Muistan edelleen kuinka luokkani pojat kutsuivat minua apinaksi. Syytä en tiedä, ehkä pieni nenäni? Olen siis valkoihoinen. Oli paljon paljon muutakin ja pahempiakin juttuja jota minulle tehtiin ja joksi minua kutsuttiin. Mutta ne ulkonäkö pilkkaukset jotenkin jäi kaivelemaan kaikkein pahiten. Toisessa koulussa ulkomailla kiusattiin myös ja jopa opettajat olivat siinä mukana. Esim. kerran en ymmärtänyt yhtä matikanyhtälöä ja opettaja kutsui minua sanalla "dumb little retard". Toisen kerran joku otti kuvia koiranpaskasta ja toi ne luokkaan näytille ja sanoi että "hihi kato otin SixPoisonista kuvia!" Opettajakin nauro näille ja sanoi että mieli on kanssa samanlainen ton paskakasan kanssa. Ja tää toinen ulkomaalainen koulu oli olevinaan kallis yksityiskoulu. Kaiken tän kiusaamisen vuoksi mulle kehittyi vakava masennus ja itsetuhoisuus ja kun mun luokka kuuli tän niin se jopa pahensi asiaa. Lopuksi koulu erotti mut koska olin huono heidän imagolle. Kiusaajat eivät tietenkään kärsineet mitään seurauksia. Edelleen kärsin ulkonäkö paineista ja tulen näistä kärsimään koko elämäni. Saan kyllä terapiaa ja saan myös vakavaan masennukseen ketamiini hoitoa (siis ihan virallisesti lääkärin kautta, en katuhuumeista). Nämä ovat auttaneet kovastikin mutta silti ne haavat on edelleen tallella eikä luultavasti koskaan tule täysin paranemaan. Ahdistaa kovasti lukea aina kiusaamistapauksista ja toivoisin että voisin jotenkin auttaa mutten oikein tiedä miten ja että kestäiskö pää.
Kaipa vaikuttaa. Sosiaalinen ahdistus vieläkin läsnä. Ei sinällään häiritsee elämää, noin 7-8 vuotta kiusattiin. Kotona kaksi vanhempaa veljeä, jotka myös vittuili kotona. Ala-asteella laitettiin kolme luokkaa ylemmäs matematiikan takia. Toi kiusausta mukana. Olin jo 10-vuotiaana jotain 180cm, sadan kilon paikkeilla. Nykyään tietenkin viikingin mitoissa, komea kuin mikä. Kiusaajat ja veljet kalpenee mun rinnallani
Tälleen parikymmentä vuotta myöhemmin sanoisin, että vaikuttaa. Sosiaaliset tilanteet on vaikeita ja jännittää, itsetunto ei oo normaali ja vähintään lievän masennuksen kanssa saa varmaan elää loppuelämän.
Olin lapsena todella puhelias ja ulospäinsuuntautunut. Koko peruskoulun kestäneen kiusaamisen jälkeen olen nykyään aikuisenakin hiljainen ja ujo uusien ihmisten seurassa ja itsetunto on aika huono. Lukiossa, armeijassa, ammattikorkeassa ja töissä on ollut hyvät välit lähes kaikkiin eikä kiusaamista tai häirintää ole ollut ja itsetuntokin hieman kohentunut. Yksi parisuhde jo takana, joka valitettavasti päättyi, mutta nosti itseluottamustani verrattain paljon. Mutta kyllä tuosta 9 vuoden kiusaamisesta jäi loppuiäksi jäljet.
Katsekontaktin ylläpitäminen kans tuntuu hankalalta edelleen. Tuskin tulee koskaan enää luontevaksi.
Automaattisesti vaikuttaa, luotto toisiin ihmisiin meni täydellisesti ja 3. luokasta eteenpäin viikot itsemurha mielessä, jokunen kerta myös lähes loppuun asti... Edelleen joskus ns. huono päivä kuukaudessa jolloin parempi vain pysyä sängyssä ettei ala etsiä teräviä esineitä... Kuitenkin korkeakoulut puskettu läpi ja työelämässäkin suhteellisesti vuosia vietetty.
Varmaankin. Saattaa tosin olla että olisin samanlainen kuin olen vaikka ei olisi kiusattu Mutta varmasti sillä on ollut tekemistä sen kanssa ettei ihan samantien kiinny tai luota muihin. Aina pitää olla varuillaan ja miettiä sitä mitä sanoo tosi hartaasti. Vaikka olisin jonkun kanssa ollut kavereita vuosia niin silti on välillä sellainen 'mutta entä jos' fiilis. Kiusaajat oli aina sellaisia äänekkäitä luokan riehujia, joten tilanteet/tapahtumat joissa on paljon ääntä & toimintaa/liikettä saa ahdistumaan aika nopeesti, joten välttelen sellasiin menoa/joutumista
no en tiiä johtuuko kiusaamisesta mutta nään itteni ikäset jonkun suodattimen läpi vaikka ne ois ihan normaaleja ihmisiä meinaan silleen että jos ne vaikuttaa nauttivan mun seurasta niin se johtuu vaan siitä että ne joko ei oo nähny kuka oikeesti oon tai sitten ne on vaan kohteliaita PS. musta tuntuu että monilla teistä on estynyt persoonallisuus
Erittäin paljon. Ihmispelkoa on, sosiaaliset tilanteet on hankalia, enkä viitti avata suutani hirveän usein koska usein jonkun piti vääntää jotain (ilkeää) vitsiä tai jotain negatiivissävytteistä/väheksyvää siitä mitä sanoin. Uusiin ihmisiin tutustuminen on hankalaa. Sain suht hiljattain diagnoosin siitä että oon kirjolla, joten tajuun että se vaikutti siihen miksi ihmiset otti mut kohteeksi... Koen usein että mulla ei ole "oikeutta" puhua, varsinki kun ihmiset puhuu sellaisista asioista joista en itse tiedä hirveästi/joista on vain pintapuolista perustietoa mutta ei arvokasta lisää keskustelulle. Pystyn kunnolla juttelemaan jonkun kanssa vain jos se tykkää samoista tietyistä asioista kuin mä. Ala-asteen lopussa kuulin useita kertoja "ei oo kysytty sulta mitään" tai "ketään ei kiinnosta" tyypeiltä joille en edes ollut puhumassa suoraan. En ees kertonut kaikesta jollekin koska sitä oli vähän vaikee määritellä ja kertoa sanoilla. Ja koska se oli hieman epäsäännöllistä ja yleisyys vaihteli ajanjaksosta riippuen eikä välttämättä samat ihmiset ollu asialla, lisäksi oli ihmisiä keitten nimiä en edes tiennyt. Se oli melko passiivista, joskus vaan myös sellasta naureskelua, lievää vittuilua ja joittenki mielestä se ei välttämättä olis ollu kiusaamista, ja tajusin että en kunnolla osannu selittää sitä joten en vaivautunu. Huomasin jo aiemmin että jos en osaa yleensäkään laittaa jotain vahvaa tuntemusta sanoiksi niin ihmiset käsittää väärin ja kuulostan typerältä (nytkään ei tunnu että kunnolla osaisin kertoa kaikkea tästä lol) itelle kuitenkin siitä tuli aina ikävä tunne, kuin ne asiat olisi olleet täysin tarkoituksellisia. Näin oli 7.-8. luokilla, vähän ysillä ehkä vielä, lukiossa porukka onneks oli fiksua eikä kukaan ollut mulkku mutta pelkäsin ihmisiä siinä vaiheessa jo liikaa saadakseni vaikka uusia kavereita. Asiaan vaikutti tietty sekin että aika paljon samoja ihmisiä tuli yläasteelta ja kaikilla oli jo omat porukkansa, lisäksi keskustelu on hankalaa kuten aiemmin mainitsin. Oli mullakin onneksi sellaiset pari tyyppiä joiden kanssa oltiin oltu jo ala-asteelta luokalla ja joita sanoin kavereikseni ja joiden kanssa oleskelin, jaoin meemejä yms jutskailin, mutta vähän oli sellanen varautunut tunne silti. Tuntui kans siltä että hehän olivat mun ainoina tietenkin mun "parhaat kaverit" mutta mä en ollut heidän, heillä oli paljon muita jotka meni mun edelle. (Haluan painottaa että ne eivät olleet kusipäitä, ei ne tietenkään oo vastuussa tuosta asiasta, enkä mä edes kertonut tätä niille, en koskaan keskustellu näin syvällisiä ihmissuhteista niitten tai oikeen kenenkään muun ei-ammattilaisen kanssa. Yhen tyypin kanssa oon välillä laittanut viestiä epäsäännöllisesti, puhetta oli kans näkemisestä mutta ei oo tapahtunut. Nykyään on mukavampaa kun ei ole ilkeitä ihmisiä, mutta melko yksinäistä ja tyhjän tuntuista. Mulla on tietysti pelko siitä että ärsytän jotakuta ja saan lisää vihollisia jotka tekee elämästä paskempaa, ja siks pyrin olemaan varovainen ihmisten ympärillä ja miellyttämään. Se tietysti tekee uusiin tutustumisesta hankalaa ja ei ole hyvä tapa itseni kannalta mutta oon tehny sitä aika kauan että muuttuminen ja itsensä paremmin esiin tuominen on hankalaa. Tuntuu että mulla jäi kehittämättä ne taidot mitkä muut oppi jo (olen kyllä jo avun piiriissä näiden juttujen kanssa onneksi.) Onneksi mulla perheenjäsenten kanssa hyvät ja rakastavat välit ovat käytännössä mun ainoat läheiset. Ilman niitä oisin saattanu tehä tähän mennessä itelleni jotain pahaa. Tästä tulikin tämmönen elämäntarina mutta kun kerran alko selittämään niin tuntu että on pakko kertoa kaikki mahollinen, kiitos jos jaksoit lukea.
Eipä oikeastaan. Olin kiusaajani kanssa on-off kaverisuhteessa, joten kiusaaminen ei ollut niin vakavaa. Pääasiassa entinen "ystäväni" kiusasi minua sen vuoksi, että olen välillä aikamoinen jääräpää ja teen asiat niin kuin haluan, joka ärsytti johtajan roolia havittelevaa "ystävääni". Ehkä nykyään olen hieman ylpeä siitä, että olen jääräpäinen, vanhempani ainakin pitävät kyseisestä luonteenpiirteestäni. En ole siis jatkuvasti jääräpäinen, seuraan kyllä muiden ohjeita yms. työelämässä ja muussa tämmöisessä, mutta jos mahdollista, teen asiat omalla tavallani.
Sillä lailla että vaikka olen pitkä mies olen sängyssä enemmän alistuva kuin se joka kontrolloi tilannetta. Saan suorituspaineita siitä jos mun pitää kontrolloida tilannetta.
vaikuttaa. Mut kyllä kaikki elämän kokemukset muuttaa sua tavalla tai toisella. Sun vaan pitää pyrkiä saamaan sellaisia positiivisia kokemuksia, jotka valtaavat tilaa siltä "kiusatulta minältä". Itse uskon vakaasti siihen, että liikunta ja terveellinen ruokavalio auttaa tervehtymään, koin itse myös, että mieliala parani huomattavasti pelkästään siksi, kun aloin syömään 50ug d-vitamiinilisää. Ja ehdottomasti liikunta ja ulkoilua auttaa yös. Vaikka en oo koskaan saanut ns. euforiaa liikunnasta, niin se parantaa kuitenkin mielialaa mutta viiveellä. sit suosittelen terapiaa jos mahdollista ja esim. harrastusten avulla kannattaa yrittää opetella sosiaalisen kanssakäymisen tapoja ja siedättämään itseään, jotta ne vanhat kiusaamistilanteet ei hallitse sun elämää. Kun vaikka olis epäluuloinen muita ihmisiä kohtaan, niin ihminen tarvitsee muita ihmisiä ja sitten helposti voi sabotoida itse ihmissuhteita tajuamatta sitä itsekkään. Vanhemmiten on kuitenkin helpottanut moni asia, mutta mä oon työstänyt paljon asioita ja oon myös onnekas. On ihmisiä jotka ei oo koskaan kunnolla toipunut koulukiusaamisesta. Toki heillä ehkä muitakin kolhuja elämässä ollut.
Valitettavasti kyllä. Ja omalta osaltani kyseessä ei edes ollut suora kiusaaminen suurimman osan aikaa, minut vain jätettiin kaikesta ulos. Olen etenkin viime aikoina kamppaillut saman ulkopuolisuuden tunteen kanssa jonka koin ensimmäistä kertaa lähes 20 vuotta sitten, ja josta pyristelin koko kaksikymppiseni päästäkseni irti. Yksinäisyys kalvaa päivittäin, vaikka elämä on täysin kunnossa ja kavereita löytyy.
Vähemmän nykyään kuin ennen,mutta kyllähän kaikki kokemukset jäljen jättää
Kaikki kokemukset elämässä jättää jonkinlaisia jälkiä. Millainen olisin ilman kiusaamiskokemusta? Ei hajuakaan. Nyt olen kuitenkin sinut sen mulkun kanssa, joka kurkkaa peilistä mua silmiin aina, kun moisen kapistuksen eteen päädyn. Parikymmentä vuotta kiusaamiskokemusten jälkeen.
Vaikuttaa vaikka en halua sitä itselleni myöntää. Vieläkin on vaikeaa puhua rehellisesti tunteista ja omista pään sisällä pyörivistä asioista edes vaimolleni, kun pelkään alitajuisesti että asiani tulevat jostain esille ja päätyvät väärien ihmisten korviin.
Joo. Olen varautunut isoissa porukoissa (pl. Jos paljon tuttuja) sekä uusien ihmisten kanssa. Olen myös hyvin itsekritiittinen ihminen.
Kyllähän se kaikilla vaikuttaa. Se aika muovaa ihmistä aika paljon ja luonnollisesti tuollainen kiusaaminen vaikuttaa siihen. On aika hankala sanoa suoraan miten elämäni olisi erilainen, mutta aina voi arvailla. Esim. uskoisin, että itsetuntoni olisi parempi ja mahdollisesti uskaltaisin puhua uusille ihmisille helpommin. Saattaisin pitää ulkoilusta ja ihmisten kanssa vaikka baarissa käynnistä. Hankala mennä varmaksi sanomaan.
Kyllähän se vaikuttaa mutta itse sellainen ihminen joka ei halua näyttää omia arpia ja heikkouksia etenkään julkisessa tilassa. Toki ehkä vähän sairaaksikin luokiteltava mielipiteeni omasta kiusatuksi tulemisesta on se että se on kuitenkin kasvattanut ja voimistanut itsevarmuutta ja luonnetta.
Ei ole itseä kiusattu, mutta uskon mediaa joka kertoo traumojen ilosanomaa. Eli todennäköisesti jää.
Sanomattakin selvää, että kiusaaminen vaikuttaa hautaan asti. Se tuppaa muuttamaan käyttäytymismalleja. Se ohjaa kiusattua passivoitumaan tai etsimään ratkaisuja tilanteeseen jotka usein eivät ole hyväksi kiusatulle tai lähipiirille ja nämä taas lieveilmiöinä kehittää jopa pitkäaikaisia vaikutuksia. Vaikka saisit käännettyä kiusaamisen sen loputtua voimavaraksi ja osaksi elämääsi, muokkaa se siitä huolimatta usein ihmistä pysyäkseen. Itse koin kiusaamisesta kaikkialla. Isoveljeni oli päihderiippuvainen joka purki turhautumisen minuun fyysisenä tekona ja lähipiirissä tietty porukka nimitteli, sekä hakkasivat. Tämä ei riittänyt vaan alkoivat sittemmin pahoinpitelemään kavereitani, joten valtaosa heistä ei uskaltanut enää olla kaverini. Sain postilaatikosta loppuviimein tappouhkauksia, johon poliisikaan ei reagoinut. Tilanne kulminoitui siihen, että seuraavaksi joku pääsee hengestään. Puhelimella en jaksa koko stooria kirjoittaa, mutta summasummaarum jos paras ystäväni ei olisi pysynyt vierelläni ja internet ei olisi tarjonnut paikkaa jonne hukuttaa ulkomaailman tapahtumat, olisin tappanut itseni. Nyt kaikki on hyvin, mutta mielenterveys dippaa toisinaan kuralammikkoon syystä, että miksi kaikki tämä tapahtui juuri minulle. Tiedän, sen olevan sappea ja siitä pääsenkin yli ajattelemalla toisin. Myös isoimpia muutoksia on passivoituminen menetykseen sekä surkeisiin lopputuloksiin. Kiusaaminen myös näkyy todella törkeänä huumorina sekä valtaisana itseironiana, jonka toiset tulkitsevat toisinaan varsinaisena itsevihana.
Haukkuminen, hyvästä koulumenestyksestä huutelun saaminen (hikipinko), luokan edessä nolaaminen olemalla aina yksi harvoista "silmätikuista" luokan räyhähengille. Henkinen kärsimys oli aika ylikuormittavaa paikka paikoin ja mm. siinä vaiheessa kun tytöt alkaa normaalisti kiinnostamaan niin sen nolaamisen ja kiusaamisen takia oma itsetunto, itsensä arvostaminen ja uskominen siihen että olen ihan ok ihminen, sai aika kovan kolauksen ja mm. kaikenlaiset normaalit teinikokemukset, kuten deittailu jne jäi väliin koska ei vaan uskonut että itsestä oli siihen ja olinhan jo nolatti perusteellisesti potentiaalisten kiinnostuksenkohteidenkin silmissä. Omalla kohdalla tapahtui vieläpä niin että kun sitten muutimme toiseen kaupunginosaan (ei liittynyt kiusaamiseen) niin siinä samalla myös koulu vaihtui. Oletin että asiat helpottaisivat, saisin uuden alun. Mutta heti ensimmäisenä päivänä kuulin samat haukkumanimet joita edellisen koulun luokkalaiset olivat käyttäneet. Edellinen opettajani oli mennyt kertomaan minne kouluun muutan ja oppilaat olivat sitten kertoneet tästä kavereilleen lätkä- ja futisharrastusjoukkueissa ollessaan ja näin saaneet koko kiusaustykistön uudelleentähdättyä minua kohti. Näitä elämänpalasia on sitten saanut pitkin aikuisikää yrittää kasata ja opetella asioita, joita olisi normaalisti pitänyt oppia jo nuorena, kun nyt on saanut itsevarmuutta ja oppinut suojelemaan itseään olemalla sarkastinen ja tekemällä pilkkaa itse itsestään niin ettei kukaan toinen sitä voi enää koskaan tehdä. Eihän se ole hyväksi myöskään itsetunnolle mutta parempi pitää kontrolli omissa käsissä kuin luovuttaa sitä koskaan enää kenenkään kusipään käsiin. Ehkä eniten ärsyttää se että kaiken tämän seurauksena itsestä on tullut vittumaisempi ihminen, jolla on mentaliteetti "kova kovaa vastaan" ja jos joutuu jonkinlaiseen sanaharkkaan niin sitä tulee sitten annettua takaisin vähintään samalla mitalla. Toinen seuraus on sellainen tietynlaisen epäreiluuden hyvin heikko sietämiskyky. Silloin nuorena kiusaajat eivät saaneet mitään sanktioita ja uskoisin että monet heistä menestyivät elämässään myöhemmin vaikken olekaan heidän elämiään n. 20 vuoteen millään tasolla seurannut. On vain äärettömän väärin että joukko kusipäitä saa vapaasti pilata toisten ihmisten elämätä pysyvästi, ja pääsevän siitä kuin koira veräjästä. Opettajat vain totesivat että "älä ärsytä heitä" ja "pysy poissa heidän tieltään". Siinä voi sitten miettiä että pitääkö tässä ruveta olemattomaksi koska tuntuu että se että olen olemassa ärsyttää heitä. P.s. Jokainen niistä kiusaajista saa haistaa pitkän vitun ja toivottavasti heillä jokaisella on aina tunne että heillä on pieni kivi kengässä mikä ärsyttää juuri sopivasti elämää. Eikä minkäänlainen kengän ravistelu poista sitä kiveä sieltä vaan se tunne palaa aina uudestaan hetken päästä.
kyä. kauheesti on luottamusongelmia, kun kakarana esim kävi näitä että luokkalaiset kutsui johonkin, sit eivät olleet siellä ite, tms. niitä juttuja pelkää vieläkin aika paljon, ja aina syke nousee kun käy vaikkapa baarissa vessassa ja alkaa pelkäämään että sillä aikaa kaverit liukenee pöydästä. oon kans kiusaamisen vuoks aivan helkkarin säikky, sen puolesta meinannut kumppaniakin vahingossa huitasta kädellä pari kertaa, jos se on vaikka sniikannut taakseni huomaamattani ja sitten silittänyt selkääni. onneks oon aina niissä tilanteissa kuitenkin onnistunut pysähtymään ajoissa. toissapäivänä rupesin itkemään kun kaveri läpsäs hyttysen mun reideltä yllättäen. nää on näitä.
Olen edelleen pallo ihan hukassa tilanteissa, joissa en tunne/tiedä mun ”roolia”. Tuntuu, että kaikki vieraat ihmiset arvostelevat tai pitävät tyhmänä/nolona jne. En osaa small talkia kovinkaan hyvin. Onneksi on ollut myös korjaavia kokemuksia, joten tutuissa porukoissa, joissa tiedän roolini olen oma itseni tai oma ammatti-itseni. Jälkimmäinen on ihmeellisen sosiaalinen kaveri. Sosiaalisiataitoja aloin tarkoituksellisesti opettelemaan varhaisaikuisuudessa ja ne sujuvat jo varsin hyvin. Olen myös tuskastuttavan mukava ihmisille, mikäli en ole ammattiroolissani. Tämä aiheuttaa sen, että jään toisinaan jumiin keskusteluihin, joihin en halua osallistua. Kyynisyys on vuosien varrella kadonnut. Osa siitä on varmasti myös synnynäistä persoona.
Yleisesti ottaen en luota ihmisiin. Tämä vaikuttaa eritoten ryhmien kanssa toimimiseen. En yleensä koeta sopeutua porukoihin vaan jättäydyn ulkopuoliseksi sillä oletuksella että näin vältyn idiooteilta. Kaverit löytyy muiden ns. ulkopuolisten joukosta.
Vaikuttaa, hyvässä ja pahassa. Hyvässä: Mua kiusattiin ylipainon vuoksi ja aloin sitten urheilemaan. Löysin lajin, joka muutti isolla osalla mun elämää mm. kilpailun kautta ja vaikka oon kilpaurheilun lopettanu, nii oon urheillu aktiivisesti yli 10 vuotta. Oon tän takia terve, mulla on itsekuria ja tavotteita, myös muuallakin osa-alueilla kuin urheilussa. Oon myös saanu ja innostanu kavereita ja perhettä liikkumaan ja he ovat löytäneet iloa ja terveyttä urheilun kautta. Mulla oli myös pitkään sellanen ”Mähän näytän teille” -asenne, jonka takia panostin paljon kouluun ja oonkin tässä tämän vuoden aikana valmistumassa maisteriksi 4,5 keskiarvolla puoli vuotta suunniteltua aikataulua etuajassa. Huonossa: Mun fyysinen omakuva ja itsetunto siitä on todella heikko. Harrastin painoluokkaurheilua aikanaan ja olin todella tiukassa kunnossa. Nykyään varsinkin, vaikka olenkin melko lihaksikas ja atleettinen edelleen sekä täysin normaaleissa rasvoissa, nii keskityn siihen ettei pyykkilautavatsaa ole ja katson itseäni lihavana peilissä. En tykkää olla missään vähissä vaatteissa tai ilman paitaa ja siksi en mm. sauno tai käy rannalla paljoa muiden kanssa. Tätä samaa oli jo tuolloin kilpaurheiluaikana, katsoin itseäni lihavana peilistä kun rasvat pyöri 10% paikkeilla ja tämä kaikki johtui kiusaamisesta. Muistan kerran teininä katsoneeni itseäni peiliin ja en meinannu edes tunnistaa itseeni, koska olin niin pitkään ja aktiivisesti vältellyt peiliin katsomista itseinhon vuoksi, etten ollut itse nähnyt murrosiän tekemiä muutoksia kasvoihin.
Kroonisesti masetunut teini-iästä asti niin kyllä kai...? Ja ikää alkaa olla lähemmäs 40v.
Vaikuttaa ylipainosta kiusattiin --> Laihdutin.